Miulla oli ihan tautisen kiva viikonloppu. Vaikka oon koko ajan tiedostanu, että mun on ollu Sernaa ja Markea ihan jäätävä ikävä, nyt tuolla sen tajusi, kun löhnättiin kolmisteen sohvalla, katottiin mun mielestä huonoa leffaa ja puhuttiin sontaa. Tai kun yöllä oli eka kuskattu Sernan broidi kapakasta kotiin ja sen jälkeen maattiin kuoleman väsyneinä häröilemässä ja meinattiin läkähtyä nauruun. Voi elämä, mitä mie oon tehny, että oon kaks tuommosta enkeliä elämääni saanu?
Marke tuli mun kyydissä Turkuun, kun se lähti risteilemään kälynsä kanssa. Kävin sielläki istumassa ennen kuin hilauduin kotiin, oli kyllä ihan mukava vierailu. Sen verran kävin Marken kans täs kääntymäs, että tuotiin mun kamat ja käytiin veskissä. Marke teki myös sen havainnon, että uus näytönohjain mun koneessani ei oo vieny vikoja pois, eli voi tässä olla edessä matka konekauppaan... Isäntä oli niin seurallinen ja suulas, että teki mieli oikein karjua sille. Mikä kärpänen sitä lie sitte purru sillä aikaa, kun mä olin seurustelemassa noitten botskeilemaan lähtijöiden kanssa, kun kotiuduttua se istu täs mun koneella ja koitti selvittää, että mikä täs on vikana. Oli ihan eri ihminen, kun aikasemmalla käynnillä. Kiva niin, en mä olis jaksanu alkaa täs enää papattaa mistään tai katella mitään murjottamisia ilman syytä.
Silille huikkasin mesessä moi heti, kun sain kamoja vähän purettua ja istahdin tähän. Se lykkäsi samantien webbikameran päälle, ja mä sain katella lattialla naureskelevaa Neelaa, joka potkiutu innoissaan ja jutteli vieressä makaavalle koiralle. Mun tuli niin mieletön ikävä, niin hirvee, ettei mitään rajaa. Itku ei meinannu loppua millään, Isännälle sain vaan sanottua, että mun on niin karmee ikävä, että mä en oikeasti voi olla. Kaksi ja puoli viikkoa. Sit myö lähetään joulunviettoon minun kotiin ja minä jään sinne varmaan loppiaiseen asti, Isäntä junailee kotiin aikasemmin. Mä en halua lähteä sieltä aikasemmin pois, en sitten millään.
Miksi minulla aina pitää olla niin hirveä ikävä minun rakkaitani?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti