Mahtava meno

Oh my. Lueskelin tässä noita vanhempia merkintöjäni ja ainakin tämä postaus sai mut hymyilemään. Enpä olisi kirjottaessani mokomaa uskonu.

Mä istun tässä edelleenkin lenkkivaatteissani, ulkovaatteita lukuunottamatta. Tänään kulki vähän huonommin, kuin toissapäivänä, mutta jaksoin kuitenkin jotenkuten. Ei tullu itku, ei angstia eikä epätoivoa. Mä alotin sen hemmetin juoksukoulun alusta ja nyt on vissiin menossa neljäs viikko. Silloin ekaa kertaa alottaessani meinasin oikeesit kuolla, kun piti juosta kaks minuuttia. Olin ihan sairaan huonossa kunnossa, hävettää jopa myöntää. Nyt mä jaksan juosta sen kymmenisen minuuttia, ennen kun alan tehä hidasta kuolemaa. Eihän mun vauhtini tietenkään mitään päätä huimaavaa ole, mutta hölkkää kuitenkin. 

Mä huomasin kunnon kohentumisen siinäkin, että me oltiin tänään lasten kans luistelemassa. Huitelin siellä jäällä tunnin verran menemään, eikä mun tuntunu se missään. Toki mun tuli lämmin, niinku kuuluuki tulla, mutta ei sattunu jalkoihin, ei menny lihakset jumiin tai mitään. Oli ihan sikamaisen mahtava tunne, voisko tää nyt ihan oikeesti onnistua? 

Multa on aika moni työkaveri kysyny, että olenko mä laihtunu. Samoin Sil totesi mulle äsken, että hän katto jo viimeksi mun siellä käydessä, että mä olin hoikistunu ja näytin paljon terveemmältä. Okei, sille musta tuntuukin. Terveemmälle siis. Hoikistumisen mä huomaan siinä, että mun kesällä ostamat farkut on mulle isot. Kyllä, ne mun ihanan pornonpinkit farkut, jotka meni kesällä kiinni nippanappa. Nyt ne ei istu mulle enää ollenkaan, mutta mukavampi näin päin. 

Niin, elokuun puolen välin jälkeen multa on lähteny kahdeksan kiloa. Juoksukoulua on vielä muutama viikko jäljellä, sen jälkeen mun pitäs vaan saada pidettyä se tahti, että lähden sinne lenkille, vaikkei jääkaapin ovessa välttämättä valmista ohjelmaa olekaan. Koska mä tosiaankin haluaisin vielä saada muutamia kiloja pois ja sen jälkeen pidettyä itteni siinä kunnossa, etten syksyllä paina saman verran, kun painoin loppukesästä. 

Mun pitäs kaivaa vaatekaapin syövereistä esiin yks punanen minihame, minkä ostin Tampereelta kirppikseltä kesällä. Marke kursi siihen muutamia kuminauhoja, kun se oli mulle sillon ihan auttamattoman pieni, josko se nyt menis vähän paremmin päälle. Tai no, ainakin mahanlitistyskalsareitten kanssa uskoisin menevän! Mä niin tahdon iskee sen rytkyn päälleni viikonloppuna.

Jaa, että miksikö mä isken viikonloppuna päälleni hameen, joka päällä näytän varmaan ihan maksulliselta?! No koska luvassa on jotain ihan übermahtavaa! Me nimittäin startataan Main kanssa lauantaina aamusti auto, ja lähdetään ajelemaan kohti Tamperetta. Koukataan matkalla Sernalandian kautta ja noukitaan Serna kyytiin ja sit kaahataan Marken ihmemaahan. Ja illalla me mennään koko lauma kattoo Cheekiä! Että olenko ees odottanu, mä oon tykästyny siihen artistiin ihan sikana. Olkoonkin sitten persoonaltaan miten ylpee ja ärsyttävä tahansa, muhun uppoo se musiikki, kun kuuma veitsi voihin. En ois kyllä ikinä uskonu sanovani tätä tuon genren edustajan kohdalla. 

Mutta niin. Ulkona sataa lunta, toivottavasti ei sada niin paljon, että bussit jumittuu lumikaaokseen aamulla ja mun töihinmeno on yks tuskien taival. Mut sen verran vois kyl tulla, että päästäis mukuloitten kanssa laskemaan mäkeä. Illalla tarvii taas painaltaa lenkille, mutta enköhän minä siihen taas kykene. 

Mulla on niin pirun hyvä fiilis!

Jeah, elossa ollaan edelleen, vaikka täällä on vähän hiljaista ollukin. Mulla ei vaan nyt juuri tunnu olevan oikein mitään sanottavaa, joten hiljaiselo saattaa hetken jatkuakin. Mut älkää hätääntykö (tai juhliko), en mä tätä kokonaan ole lopettamassa. Kaikki on hyvin, viikonloppuna tiedossa pikkujoulut ja ainakin neljälle seuraavallekin tiedossa jotain ohjelmaa. Taitaa olla se joulunalusvkonloppu, kun tämä muikkeli lepää laakereillaan koko viikonlopun. Palataan kastikkeelle ja pitäkää hauskaa! ♥

^-^

Joskus vannoin, että palkka juoksee ja minä en. Huomenna tilille ropsahtava tili on niin saatanallisen pieni, että kai se on mietittävä periaatteensa uudelleen. 

Eli tästä voisi vissiin päätellä, että kannatti alottaa juoksukoulu kokonaan alusta, kun tossa välissä tuli sairastelun takia parin viikon tauko. Jos tota meikäläisen taaperrusta nyt ylipäänsä voi juoksemiseksi kutsua... Mutta noh! Se on kivaa! Ja minä ihan oikeesti jaksan. Ei tarvinnu tänään tulla itkun kanssa lenkiltä kotiin, niin ku viimeksi kävi tässä vaiheessa. Että hyvä minä!

Huomenna minä starttaan töistä suoraan Markelandiaan ja Serna tulee kanssa! Oijjoi, lautapeliviikonloppu, ihanaa ihanaa ihanaa. Nauran varmaan itteni hengiltä. Mun on ollu niin ikävä! 

♥ ♥ ♥

Oltaisko parempia erikseen?

Rakas,

Mua ahistaa ihan liikaa. Mie oon yrittäny sanoa sitä varmaan miljoona kertaa, mut mie en saa suutani auki. Miun on niin paha olla. Viikonloppuna Saaran ristiäisissä mie tajusin, että miun molemmat veljet elää sitä elämää, mitä miekin haluisin. Niillä kummallakin on se, mikä multa puuttuu. Miekin haluisin oman perheen ja terveen parisuhteen. Ei, tää ei tarkota sitä, että nyt pitäis alkaa vauvaa vääntämään, ei se tässä kohtaa mitään auta. 

Mua pelottaa, että minä herään jonain päivänä siihen ajatukseen, etten rakasta sua enää pätkääkään. Että oon vaan juuttunu paikalleni tähän suohon ja sen jälkeen oon vaan vanha ja katkera akka ja panen kaiken sinun syyksi. Minä en enää jaksa edes valehdella itelleni mitään perheunelmia. Se nyt vaan sattuu olemaan aika totta, että jos minä tähän jään, niin mie en sitä perhettä tule koskaan saamaan. 

Kyse ei todellakaan siis ole siitä, ettenkö mie rakastais sinua. Kyllä rakastan, ja sen takia minä nyt avaan suuni. Minä en haluu alkaa riidellä enkä räyhätä. Minä haluaisin, että meillä kummallakin olis hyvä olla. Ja miulla ei nyt ole. Miusta tuntuu, että meitä asuu kaks vierasta ihmistä tässä samassa asunnossa. Koska me on viimeksi oikeasti kosketettu toisiamme? Koska me on oikeasti pidetty toisiamme hyvänä? Niin, en muista minäkään. Mitä meille on tapahtunu?

Mua pelottaa. Mua pelottaa enemmän, kuin ikinä. Miten minä selviäisin yksin? Enemmän mua kyllä pelottaa se, että miten sinä selviäisit. Okei, sinä tiedät mitä se yksin oleminen on. Sulla ei olis taloudellisesti kerrassaan mitään hätää, vaikka minä tästä lähtisin. Mutta rikkoisinko minä sinut kokonaan, jos mä lähden pois? Jaksaisitko sinä sen? Kun minä tiijän, miten rikki sinä joskus sillon oot ollu, kun erosit siitä edellisestä suhteestasi. Minä silloin vannoin, että minä en koskaan tekisi sulle noin. Nyt minä pelkään, että tekisin sittenkin.

Minun on vaan ehkä oltava niin itsekäs paska, että ajattelen tässä vaan ja ainoastaan ihteeni. Mie oon vielä kuitenkin sen verran nuori, etten voi jäädä tuleen makaamaan, jos miun ei oo hyvä olla. En haluu tuhlata mun elämääni siihen, että istun täällä ihmettelemässä, että tämmöstäkö tää elämä nyt on. Siis eihän kenenkään elämä ole mitään jatkuvaa ruusuilla tanssimista, mutta toiset tanssii edes joskus niillä ruusuilla. Toiset sanoo joskus, että ne rakastaa toisiaan. Samalla ne myös tarkottaa sitä.

Vaan jos minä jään, minä pelkään tekeväni jotain semmosta, mikä rikkoo sut oikeasti. Mä olen hirveä ihminen ja sitä mieltä, että mitä ei tiedä, niin se ei satuta. Sinun kohdallasi hyvä niin, kun et tiedä kaikkea. Mä olen vaan niin helvetin hukassa oman ihteni kanssa, etten tiedä, kuka mut oikeasti osais opastaa pois tästä sotkusta. Niin, ei varmaan kukaan muu, kuin minä ite.

Tämä kaikki ei todellakaan ole sinun syytä. Sinä et oo tehny mitään väärää minun kanssa, että miun pitäs sen takia lähtee pois. Tämä olis niin helppoa, jos mie osaisin luetella, että sun tarvii tehä näin ja miun tarvii tehä noin, että kaikki olis hyvin. Vaan kun en minä osaa. Tää olis helpompaa sittenkin, jos minä en pätkääkään välittäisi, etkä välittäisi sinäkään. 

Minä en haluaisi, että tämä kaikki johtaa siihen, ettei kumpikaan enää rakasta. Meidän kuuluisi olla onnellisia, mutta minä en ainakaan ole, etkä kyllä sinäkään kauhean onnelliselta näytä. Onnellisuuteen kuuluu muutakin, kuin se, että töissä on ihan kivaa. Onnellisuus on sitä, että ihan oikeasti hymyilyttää ja että meillä on hyvä olla. Miun mielestä elämässä kuuluu olla muutakin, kun vaan se, että aamulla mennään töihin, illalla tullaan kotiin ja sen jälkeen väistellään toisiamme, kun ei keksitä mitään puhuttavaa.

Koska me on viimeksi menty sylikkäin nukkumaan? Koska me on viimeksi juteltu nukkumaan mennessä kaikkea hölmöä ja naurettu yhdessä? Koska me on viimeksi herätty iho toisen ihoa vasten? Niin, en muista minäkään. 

Tiijätkö, minä antaisin mitä vaan, että minä saisin takaisin kaiken sen, mitä meillä joskus oli. Vaan kun se ei enää taida onnistua. Ainakaan minä en keksi mitään, mikä sen kaiken toisi takasin. 

Anna anteeksi, kun mä en osaa tuntea syyllisyyttä siitä, mitä mä tein viime viikonloppuna. Anteeksi, etten mä tule koskaan kertomaan sitä sulle. Koska sen verran minä välitän, että kuvittelen, että mitä sinä et tiedä, niin se ei sinua satuta. 

Kun mä vielä voisin olla se syypää sun hymyyn.

Silleen ja tälleen ja vähän tolleenkin

Mä olen viimepäivät ollu vähän... Miten mä sanoisin. Oiskohan sekaisin oikee sana? Mä en ihan oikeesti enää kestä itteeni kovin kauan, jos tää kerroksilla käyminen ja tyhjän nauraminen ei lopu. Niin. Minä kovin sunnuntaina (ja vielä maanantainakin) vannoin, etten enää koskaan tapaa sitä lumilautailijapoikaa. Mä olin ihan vissi, että ei se oikeasti ollut yhtään niin söpö, kun mä muistelin, että mä olin vaan juonut sen niin kauniiksi. Sit darrassa se vaan näytti niin kauniilta pojalta, kaikesta darrasta huolimatta.

Me saatettiin Main kanssa lähteä tiistai-iltana vähän lenkille. Me saatettiin lenkkeillä (tai oikeastaan ajaa auto) suoraan niille nurkille, mistä mä sunnuntaina hiippailin kaikessa hiljaisuudessa himaan. Me saatettiin eka kiroilla tovi siellä kadun toisella puolen, kun sen yksiö näytti olevan pimeenä. Meidän odotus ehkä myös palkittiin, koska hetikohta rappuun hipsi joku, ja siinä asunnossa syttyi valo. Mä meinasin kuolla siinä kohtaa. Herrajumala, me seistiin siellä vakoilemassa vierasta ihmistä ja naurettiin katketaksemme. Enkä tosiaan ollu juonu sitä kaveria kauniiksi! Voi tauti sentään.

Se oli paljon paljon paljon söpömpi, kuin mitä mä muistinkaan. Mehän ei suinkaan sen jälkeen tehty mitään tyhmää. Ei ainakaan kerätty maasta pikku kiviä ja heitelty niitä sen pojan ikkunaan. Se olis voinu olla jopa noloa. Varsinkin, kun mä en edes osunu siihen ikkunaan, niin lopulta Main piti hoitaa se heittelypuoli. Helvetin kauan saatiinkin heitellä, ennen kuin se kuuli ja huomasi meidät. Tuli se sit pihalle, kun mie vilkuttelin ja viitoin sen tulee alas.

Mä meinasin niin saaha jonkun halvauksen, ihan oikeesti. Mä en edelleenkään tiedä, että minkäikänen se kaveri oli. Vissiin silleen sopivasti ainakin neljä tai viis vuotta mua nuorempi, oli vähän kehdonryöstäjä olo sunnuntaina herätessä. Mikäs siinä, sain mä sen numeron mutta siihen se sitten jäikin. Mä olin vähän turhan rehellinen ja paljastin suoraan, että mä saatoin jättää siviilisäädystäni jotain kertomatta. Että se siitä sitten, oli vissiin liian kiltti ja tunnollinen poika. Mutta niin armottoman söpö! Että koko toi meidän kohellus vois nolottaa ihan sikana, mutta enemmän mua harmittais, jos ois jätetty menemättä. Tällä hetkellä se namu on jossain päin Egyptiä surffaamassa, en oo yhtään kade. Ei mua ainakaan huvittais olla jossian lämpimässä ja auringonpaisteessa, tän kylmyyden ja pimeyden sijasta.

Mä en edelleenkään tunne minkäänlaista syyllisyyttä ton seikkailuni takia. Mä en vaan jaksa. Ei varmaan tarvii edes sanoa, että on oma parisuhde kyllä ihan kevyesti kuollu, kun ei yks syrjähyppy tunnu kerrassa miltään. Enemmänkin naurattaa, kun sai vähän jännitystä ja jotain eloa elämäänsä. Miksi mä en sitten lähde pois? Niin, siinäpä hyvä kysymys.Kun mä en taida itsekään tietää, että mitä mä haluan. Haluanko mä saada oman avioliittoni ihan aikuisten oikeesti kuntoon, vai haluanko mä antaa olla ja lähteä pois. ois kai se helpompaa, jos joku vaan kertois ja tekis kaiken mun puolestani.

Joo, olen paha ihminen, kyllä kyllä.