Äiti

Tänään on taas se päivä vuodesta, kun minua harmittaa hirveästi se, että asun niin kaukana muusta perheestäni. Soitin äitille aamupäivällä, toivotin hyvää äitienpäivää ja lahjankin se on jo saanut multa ja velipojilta yhteisesti. Annettiin se jo vappuna juurikin siitä syystä, kun oltiin kaikki paikalla. Silti minä haluaisin olla siellä, syödä äitienpäivälounasta ja ihan vaan viettää aikaa äitin ja koko perheen kanssa. 

Me soitellaan äitin kanssa muutaman kerran viikossa toisillemme, eikä aina tarvii olla mitään asiaakaan. Kunhan vaan lätistään kaikki kuulumiset läpi, toisinaan puhelut venyy tunninkin mittaiseksi. Äitiltä minä oon periny sen, että oon kova puhumaan. Minun ollessa teini, me otettiin äitin kanssa aika rajusti yhteen ja usein. Äitille minä räksytin kaikesta, mikä mieltä painoin ja syyllistin sitä millon mistäkin, olin sitä mieltä, että mulla on maailman niuhoin äiti. 

Mä olen jälkeenpäin tajunnu, että kun teininä onnittelin itseäni siitä, miten onnistuin omasta mielestäni vedättämään äitiä ihan kuus nolla. Todellisuudessa äiti on ihan taatusti tajunnu mun vehkeilyni, mutta antanu vaan olla. Se on itse kusettanu omaa äitiään nuoruudessaan niin paljon, että ei meikäläisen ja velipoikien temput ei kyllä menny läpi, ei sitten millään. 

Mä olen vasta nyt aikuisena alkanu miettimään, minkälaista äitin elämä on ollut lapsena ja nuorena. Mummo oli 19-vuotias, kun äiti synty ja äitin ollessa neljän vanha, sen vanhemmat erosi. Isänsä se näki vissiinkin ollessaan viisivuotias viimeisen kerran, seuraavan kerran ne tapasi ehkä nelisenkymmentä vuotta myöhemmin. Mummo jätti äitin omien vanhempiensa hoiviin avioeron jälkeen ja pyyhkäsi ite Helsinkiin töihin. Pari vuotta myöhemmin äitin isovanhempien hoiviin ilmestyi äitin pikkuveli, ilmeisesti mummon ja äitin isän ero ei ihan niin äkkiä tapahtunutkaan, kun oli kuviteltu. 

Äiti muutti vasta teininä asumaan mummon ja ukin luokse. Kyllä, mummo meni uusiin naimisiin, ja sitä miestä minä pidän ukkinani, joka on myös minun tätieni isä. Äiti on kerran mulle sanonu, että vaikka hänellä oli perhe silloin, niin kyllä silti tiesi, että jotain puuttuu, kun oma isä ei halua pitää mitään yhteyttä. Kunnes yhtenä syksyisenä päivänä mun eno oli perheineen kylässä ja äiti nappasi puhelimen käteensä ja soitti. Omalle isälleen, ihan ventovieraalle miehelle, jota se ei ollut tavannut vuosikymmeniin. Onneksi soittikin, kahdeksan vuotta myöhemmin äitin isä sairastu haimasyöpään, joka vei tosi nopeasti hautaan. Mä ihailen äitin rohkeutta tuossa tilanteessa. Mä olen itse niin jänishousu, että multa olisi jäänyt soittamatta. Vaikka taisi äitikin aika monta vuotta rohkeutta kerätä, ei se ollut etsinyt omaa isäänsä käsiinsä edes silloin, kun on saattanu meidät kolme jälkeläistään maailmaan.

Äiti oli 25, kun BigBro syntyi. Minun syntymän jälkeen se oli 26, pikkuveli pullahti maailmaan kahta kuukautta ennen äitin 28. syntymäpäivää. Mä käsitän vasta tänä päivänä, kuinka nuoria äiti ja iskä on sillon ollu. Mulla pitäs nyt olla siis jo kaks lasta saman mittapuun mukaan. 

Mun äitini on ihan huippu tyyppi. Se heittää tosi härskiä herjaa, ja on ihan yhtä kova nauramaan, kun minäkin. Sen kanssa pystyy puhumaan monista asioista, varmaan vois puhua semmosistakin, mistä minä en sen kanssa suostu puhumaan. Ei äiti koskaan mulle ole mistään kuukautisista tai muista murrosiän jutuista puhunu, mutta joskus se vaan totesi, että jos joku mieltä painaa niin kysy pois. Eipä painellu, niin en kokenu tarpeelliseksi alkaa tenttimään äitiltä yhtään mitään.

Osaa mein äiti toki marttyyrikin olla, senkin taidon mä olen perinyt siltä. Lisäksi se kaahaa autolla niin tautisen kovaa, että pelkään joka kerta paskat housussa sen kyydissä. Siitä riittääkin huumoria meidän perheessä, äiti kun on noitten ajopelien kanssa koheltanut ihan meidän kaikkien edestä. 

Nyt äiti viettää ekaa kertaa äitienpäivää mummonkin roolissa. Se on siitä mummoudestaan niin ylpeä, että sen näkee kilsan päähän, miten se meinaa pakahtua onnesta. Vuoden päästä sillä on kaksi mummotettavaa lisää, sillä on sitten vielä enemmän asioita, mistä voi olla ylpeä.

Sen minä tiedän, että jos äiti jostain on ylpeä, niin omista lapsistaan. Minä muistan edelleen sen ylpeyttä tihkuvan äänen, kun se kertoi omalle isälleen, että hänellä on kolme hienoa lasta. Äitille meidän kenenkään ei tarvii olla lääkäri, professori tai presidentti, että se olisi meistä ylpeä. Sille riittää se, että mulla ja kummallakin velipojalla on oma koti, oma työ, oma elämä ja kaikki reilassa. Se, että me ollaan kaikki onnellisia ja meillä menee hyvin. 

Äideistä parhain sä oot. ♥