Ystävien päivä on joka päivä

Eilen illalla jutusteltiin Sernan kanssa mesessä mukavia, kun sitte puhe siirty jotakin kautta ystävänpäivään. Eihän siihen enää montaa viikkoa ole. Kaupassa käydessä sen näkeekin, kun alkaa olla hyllykaupalla kaikkea "I love You" -krääsää tyrkyllä. 

Siis ystävänpäivä on mun mielestä ihan kiva juttu. Se on se päivä, kun voi heittää niille oikeasti tärkeille ystäville vaikka tekstarilla, että kiitos kun oot mun elämässäni ja ilman sua olis aika tyhjää. Tokihan minä voin tämän sanoa näille omilleni ihan koska vain, ilman sen kummempia ihmettelyitä. Pikku pierussa varsinkin minusta tulee juuri se koko maailman rakastaja ja ainakin omille murusilleni jaksan sitä promillien rohkaisemana toitottaa.

Suoraan sanoen mua kuvottaa ystävänpäivässä se, miten kaupallinen siitäkin päivästä on tullu. Joka paikasta tursuaa kaiken maailman krääsää ja romua, mikä välkkyy ja helisee ja soi ja on niin imelää, että meinaa lentää manaajayrjöt samantien. Ystävänpäivänä vissiin kuuluis oman puolisonkin kanssa olla niin maan rakastunu ja puuhata kaikkea romanttista ja lässyttää ja lirkuttaa, ihan kun sitä ei vois tehdä ihan koska vain. Okei, meillä sitä ei mahdeta tehdä ikinä. Me nyt ei vaan olla mikään semmonen pariskunta, joka kamalasti tykkäis kyhnätä toisen kainalossa ja kertoa rakastavansa ja niin päin pois. Meistä kumpikin tietää, että toinen rakastaa ja se riittää. Ilmoitetaan sitten, jos tilanteeseen tulee joku muutos. Onhan meilläki ne tietyt omat hellät hetkemme, mutta ei me kamalan usein sylikkäin missään kohnata.

Toki me Isännän kanssa vähintäänkin toivotetaan toisillemme hyvää ystävänpäivää! Saatetaan jopa muistaa toisiamme jotenkin pienesti, mä olen joskus ostanu sille sydänbokserit ja saanu ite semmosen kornin vinkuvan possun. Vissiin se possu muistutti niin kovin mua, että oli ollu pakko ostaa. 

Jokainen tekee tietty ihan niinko tykkää, ja viettää sitä ystävänpäivää vaaleenpunaset lasit silmillä hattarapilven keskellä. Mua meinasi jokunen vuosi sitten huvittaa, kun ystävänpäivänä puhelin piippasi ihan jatkuvalla syötöllä. Tuli semmosilta tyypeiltä tekstareita, joidenka kanssa oli yläasteella oltu joko rinnakkaisilla tai samalla luokalla, mutta ei koskaan mitään oikeita ystäviä. Viestin sisältö oli hyvin pitkälle jotain Hyvää ystävänpäivää rakkaalle ystävälle tai sitten joku ylikulutettu runonpätkä, jossa hehkutetaan sitä toisen ihmisen tärkeyttä. 

Okei, voihan se toki olla niinkin, että mä olen sitten ollu tärkeämpi jollekin toiselle ihmiselle, mitä olen koskaan uskonutkaan olevani. Sen vaan olisi voinut tehdä selväksi jo silloin kouluaikana. Mä inhosin yläasteella niitä ystävänpäivän kotkotuksia, tyyliin jotain halisydämiä. Eli jokaisen kaulaan ripustettiin pahvinen sydän ja siihen sitten raapusteltiin kaikkien nimet, ketä päivän aikana halasi. Siinä sitä sitten nähtiin, että ketkä oikeasti oli suosittuja. Mua suoraan sanoen säälitti ja kuvotti se, miten muuten ihan järkevän tyyppiset tytöt suorastaan aneli halauksia siltä koulun kuumimmalta jätkältä. Tai miten pojat mateli koiranpentujen lailla sen Miss Yläasteen jaloissa, josko sitä halausta irtoaisi.

Mä olin ite yläasteella ajoista riippuen semmosta peruskastia. Ei mun tarvinnu halejani alkaa kerjäämään ja vonkaamaan, mutta ei mun edessäni myöskään jonoa syntynyt. Johtui ehkä suuresti myös siitä, että mä halveksin aika syvästi tuota tapaa. Joskus tuppasi vähän huvittamaan se, miten joidenkin kelpasi kyllä ystävänpäivänä tulla halaamaan ja napata se meikäläisenkin nimi omaan sydämeen, mutta muuten ei kyllä edes katsottu päin.

Että niin, onhan tässä vielä muutama viikko aikaa tämänkin kyynikon valmistautua kyseiseen päivään. Meillä töissä on silloin menossa varmaan taas salaisen ystävän viikko, elikkä arvotaan jokaiselle salainen ystävä, jota sitten kaikilla pienillä jutuilla ilahdutetaan sen viikon aikana. Siitä mä tykkään, kun mä saan väsätä ja askarrellapaskarrella kaikkia pikkujuttuja sille mun salaiselle ystävälle. Mein työpaikalla se on vielä pysyny kivasti aisoissa, ettei oo alettu ostelemaan mitään tautisen arvokkaita lahjoja. Siinähän kuivuis koko idea kokoon.

Enköhän miekin sitten viimestään sillon huikeana päivänä lämpeä taas koko idealle ja lähettele Markelle, Sernalle, Eepulle, Maille ja Silille mitä lämpimämpiä tekstareita, joissa taas tilitän, miten arvokkaita ihmisiä ne minulle on. Vaikka voisin kyllä melkein väittää, että jokainen näistä tietää sen ihan ilman erillistä päivämäärää tai kertomista. 

Niin joo, LilBrota mä kans muistan sinä päivänä. Eka toivottelen oikein laveasti ja monisanaisesti hyvää ystävänpäivää ja vasta viimeisessä lauseessa muistan, että niin juu, sullahan on synttäritkin. No onnea sitten vain.

Bloggaa kuin olis fiksumpikin

Seisoin hyvän tovin äsken vessassa peilin edessä nyppimässä kulmiani ja juolahti siinä sivussa mieleen yksi juttu. Mä en tiedä, että minkälaisen järkytyksen tällä aiheutan ainakin niille, ketkä tuntee mut ja lukee tätä, mutta kerronpa silti.

Musta on äärimmäisen kiva kurkistaa toisten ihmisten peilikaappeihin! Siis niihin vessassa oleviin, en mä käy vaatekappeihin kurkkimassa, vaikka niissä peilit oliskin. Siitä on muodostunut mulle melkein vähän kuin tapa, että siinä tassuja pestessä kurkistan, että mitäs sitä tämän kaverin kaapista löytyy. En mä tietenkään mitään sen kummemmin ronkkimaan ala, sen kun vaan vilkaisen. Joskus niitä vessankaappeja on tullu kollattua pakonkin edessä.On joskus päässy käymään niin, että on ollu suorittamassa isompaa asiaa (kyllä, teen sitä jopa kylässä, en pelkästään kotona) ja paperi loppuukin kesken. Sitten jos on vaikka vähän isompi porukka kylässä, ettei kehtaa alkaa karjumaan, että paperi tänne heti mulle nyt kiitos, niin pakko vaan kurkistella veskin kaapit läpi. Hätä ei nähkääs lue lakia. 

Tämän paljastuksen myötä mä nappasin kuvan mun veskin peilikaapista.

On se Isännänkin kaappi, siellä on sen partakone!

Kaikki muu roipe kuuluukin sitten mulle. Viime kesänä tein semmosen suursiivouksen, että tyhjensin koko kaapin ja heittelin roskiin vaikka ja mitä, mitä sinne oli jääny lojumaan. Kuten kuvasta näkyy, mulla on paha tapa hamsteroida kynsilakkaa. En oo jaksanu edes laskea, että montako pulloa sitä tuolta kaapista löytyy, jahka ne kaikki on edes selvinneet sinne omalle paikalleen. Niitä tuppaa lojumaan vähän kaikkialla tässä huushollissa. Mä kyllä käytän kynsilakkaa tosi paljon. Oon siinä ihanassa oravanpyörässä, että ilman lakkaa kynnet on ihan keltaset (kiitos sen jatkuvan kynsilakan käytön), että en kehtaa olla ilman. No, onneksi on värjeä mistä valita! Kesällä viskelin varmaan kymmenisen lakkaa roskikseen ja tuommonen satsi vielä jäi. Okei, on sinne pari sen jälkeen uutta ostettu, mutta kuitenkin. 

Deodorantteja mulle kanssa kertyy jotenkin kummasti aina. Tällä kertaa niitä on kaapissa ihme kyllä vaan kolme. Ja kaksi suihkutettavaa. Mä en voi käyttää mitään muuta dödöä, kuin noita Rexonan stickejä. Tai siis kyllähän mä voin, mutta siinä voi olla vaan semmonen haiseva lopputulos. Niinpä mä käytän tommosia suttaavia malleja ja päälle vähän sprayta, sillä mä varmistan, etten haise vanhalle pulsulle työpäivän loppupuolella. Niitä sitten vaan tuppaa kertymään tonne kaappiin, kun pitää aina pelata varman päälle, ettei vaan lopu kesken. 

Meikkejä multa löytyy kanssa silleen... Sopivasti. Työpäivinä mä sudin naamaani meikkivoiteen lisäksi valokynää, luomiväriä ja ripsiväriä, mutta viihteelle lähtiessäni mä puleeraan peilin edessä ihan hirveän kauan. Tai siis omasta mielestäni hirveän kauan, verraten tietenkin niihin normiaamuihin. Mä rakastan sitä tälläytymistä, kun saa leikkiä luomiväreillä ja rajauskynillä ihan kyllikseen ja yleensä lopputulos näyttää ihan miellyttävälle. Ankaraa harjoitusta se on toki vaatinu, mutta kai se harjotus on tuottanu tulosta. Ainakin mä ite olen suurimmaksi osaksi siihen lopputulokseen, minkä oon saanu naamaani maalattua radalle lähtiessä. 

Naamanputsausaineet. Niihin mulla on suorastaan pakkomielle. Nykysin käytän tota Garnierin 3 in 1 tököttiä, mitä löytyy yks puteli veskin kaapista ja kylppäristä toinen. On ruvennu näpyt saamaan kyytiä, kun tolla kuuraan naamaani. Samaan tuotemerkkiin kuuluva rasva on kans kaveri. Makso kyllä mun silmissäni ihan hunajaa nuo, mutta laadusta oon maksanu. Mulla taitaa olla joku myöhäisherännäinen teini-ikä, kun näppyjä on alkanu ilmestymään naamaan vasta sen jälkeen, ku täytin 20. Teini-ikäsenä en pahemmin vaivautunu ihoani hoitamaan, kun se oli joka tapauksessa tasanen ja sileä ku vauvan pylly. 

Joskus kun mietin, että mihin mä oikein aina rahojani syydän, niin tonne vessan kaappiin ainakin. Tai siis, mä rakastan ostaa kaikkia hygieniajuttuja, rasvoja, meikkejä ym ym ym. Okei, nykysin saan sen verran hillittyä itteeni, etten ihan turhaan osta mitään. Oon meinaan lukemattomat kerrat heittäny jotain rasvoja roskikseen, kun ne on alkanu haisemaan jolleki persevoiteelle, vaikka tarkotus ois tuoksua kukkasille. Eipähän nekään tietty ikuisuuksia kestä.

Mut niin, nyt oon kyllä viimeajat köyhäilly, enkä oo raskinu ostaa Burberryn hajuvettä. Rakastan sitä tuoksua ihan hirveesti. Ekan pullon joskus oon ostattanu Isännällä itelleni synttärilahjaksi (en antanu sen ostaa hajuvettä sokkona, tiedä mitä ois mul ostanu) ja sen jälkeen monena kuuna pihistin jostain muusta, että sain pullon sitä. Nyt en oo raskinu, joten tyydyin Anttilasta saatavaan tarjous-Avriliin. Ihan hyvälle sekin onneksi tuoksuu.

Niin juu, on olemassa asia, mitä mä en ihan heti oo tonne kaappiin hommaamassa. Ja sehän on ryppyrasva. Mä ahdistun joka kerta, kun luen jotain menaisia ja siellä paasataan, että jo 25-vuotiaana pitäs käyttää sitä ja tätä ja tota kiinteyttävää ainesta, ettei tulis ryppyjä. Voi jumanperkele sentäs, en varmaan käytä. Sitten vasta, kun oikeesti oon vanha.

Hei, mä en tosiaan ole mikään meikki-kynsi-muotibloggaaja, en osaa semmosta ollenkaan. Olkoon tämä sitten minun versio mokomista.

Ei mitään sanottavaa

Mä olin tänään ihan hirveän reipas, suorastaan ylitin itseni. Olin meinaan kahteen otteeseen tänään luistelemassa! Aamulla olin kakkosluokkalaisten liikkatunnilla hosumassa ja ohjaamassa opiskelijaa, mikä oli mielestäni ainakin omalta kohdaltani ihan onnistunu juttu. Iltapäivällä sitten suorastaan liitelin rättipoikkipuhki väsyneenä jäälle oman porukan kanssa.Kroppa selviytyny viime torstain tärskystä sen verran hyvin, että uskalsin lähtee uudestaan luistimille.

Aamun tuntien jälkeen mä palelin ihan horkassa koko päivän. Tein siis henkisen muistiinpanon itelleni, että ens maanantaina mulla on sitten vaihtovaatteet mukana, että en hillu samassa hupparissa koko päivää, missä oon aamulla hikoillu ulkoliikunnassa. Suihkusta keskenpäivän on turha haaveillakkaan, siihen mun aikani ei riitä. Palelu tietty aiheutti sit myös sen, että väsyttä entistä enemmän koko päivän. Tää kyllä vissiin sitten näky jo iltapäivällä, kun poikien liikkaope tuumasi oikein sääliätihkuvalla äänellä, että voi meidän pientä ressukkaa.

Ressukaksi mä kyllä itteni tunsinkin, kun pipo vinossa viuhdoin menemään ja nälkäkin alko vaivaamaan. Mutta olenpahan ainaki painanu duunia tänään, jos nyt tommosesta asiasta niin voi sanoa!

Tästä pääsenkin taas lempiaiheeseeni, eli siihen, että mua nukuttaa ihan armottomasti. Yllättäen taas simahdin bussiin ja keikuin semmosessa ihme horroksessa, että näin uniaki. Siinä unessa Marke oli käyny mein yhteisessä blogissa räyhäämässä jotain ja saanu siihen samanlaisen räyhäyskommentin takasin. Oikein säpsähdin hereille. Tällä kertaa ei kyllä tarvinnu heti alkaa kännykällä dataamaan ja varmistamaan, että olihan se varmasti unta. Oon vissiin vähän liikaa touhunnu tän blogin kanssa, kun toisinaan nään hirveen todentuntusia unia. Niissä unissa yleensä joku on blogannu jotain muhun jollain tapaa liittyvää ja ne on niin todentuntusia, että herättyään on pakko tarkistaa, että oliko se sittenkin vaan unta. 

Samoin mulle käy joskus tekstareiden kanssa. Unessa joku tekstaa mulle, sit herään ja otan puhelimen käteen todetakseni, että en mä oikeasti ole mitään viestiä saanut. Tutkimattomia ovat alitajuntani ja unieni tiet, sanoisinko. 

Niinpä niin. Että oliko minulla tänään jotain sanottavaa? Eipä ollut ei.

[x] ja kiviäkin kiinnosti

Mikä teki minusta tämän naisen

Mä kolusin läpi levyjä, mihin oli poltettu vanhoja valokuvia. Tai no vanhoja ja vanhoja, vanhimmat on otettu joskus abikeväänä, eli seittemän vuotta sitten. Alunperin mä alotin ton homman sen takia, ku halusin katella uudestaan Hollannissa otetut kuvat läpi. Näin viime yönä unta, että olin taas Lillin luona Utrechtissa, missä mä kävin syksyllä 2006. Oli ihan huippu viikko, Lilli esitteli mulle kaikki hienoimmat jutut, käytiin Amsterdamissa ja suhattiin junalla ja lyhempiä matkoja polkupyörällä suuntaan jos toiseenkin. Sinne olis kiva mennä takasin. 

Samalla siinä tuli kateltua muitakin kuvia ja tuli semmonen ihan kevyt itsekiduttamisen fiilis. Mä olen näyttäny ihan perkeleen hyvältä niinä vuosina, vaikka nyt itse sanonkin. Mä en käsitä, että kuinka mä olen kehdannut valittaa olevani lihava, kun oikeesti oon näyttäny tosi hyvältä. En mä missään missin tai mallin mitoissa ole tietenkään koskaan ollut, mutta eipähän oo mahamakkarat pursuillu. 

Mä olen nuorempana ollut aika hirveen hukassa oman kroppani ja painoni kanssa. Mä oon harrastanu tanssia ja yleisurheilua kakarana, ala-asteen lopussa mun kroppa oli aikalailla tiukkaa lihasta. Viidennellä luokalla mulla alkoi kasvupyrähdys. Kasvoin ohi kaikista kavereista, mulle ilmesty jostain jäätävän kokoset melonit ja tunsin itteni ihan norsuksi puolipäätä pienempien kavereiden rinnalla. Mun ollessa seiskalla mä olin kasvanut melkein täyteen pituuteeni, eli siihen huikeeseen 164 senttiin. Mä olin äitin kanssa diabeteskontrollissa ja muistan koko loppuelämäni ne lääkärin sanat. Ne osotettiin mun äitille, vaikka mä istua nökötin vieressä. 

Hoikkahan tämä tyttö ei ole koskaan ollut.

Tähän kohtaan on varmaan hyvä kertoa, että mä painoin sillä hetkellä 57 kiloa. Eli en todellakaan ollut mikään pullukka, mutta kiitos geenien, muotoja multa kyllä löytyy. Muistan myös, miten itkin äitille autossa, että kun mä olen niin hirveän lihava ja ällöttävä, toi lääkärikin sano, että mä olen lihava. Äiti kyllä töksäytti vähän vähemmän ystävällisesti sille lääkärille takasin, että hänen mielestään mun ei pidäkään olla grammaakaan hoikempi. 

Yläasteella mun exä tykkäsi kanssa kommentoida mun vartaloani koko ajan. 

Sä voisit kyllä vähän laihduttaa.

Sen mielestä oli hirveän hauskaa puristella mun mahaani ja nauraa päälle, kun mulla oli itku kurkussa. Toinen sen rakastama vitsi oli se, että se taputteli mun mahaani, että täällä se vauva kasvaa, siltä tää ainakin näyttää. Niinpä mä keksin sen oksentamisen jalon taidon. Mä olen aina rakastanut hyvää ruokaa ja diabeteksen takia mä en voinut olla syömättä, joten nokkelana tyttönä keksin, että äkkiäkös ne ylimääräseksi koetut herkut yökkää pihalle. Mä opin siinä niin hyväksi, että riitti, kun katoin vessanpönttöön päin niin johan lensi laatta. 

Mä olen ikuisesti kiitollinen siitä, että yks kaunis syyspäivä mä jäin mun hyvälle ystävälleni kiinni. Ystävä räyhäs mulle, kun heikkopäinen ja tako järkeä mun päähän. Se esitti sen mulle pahimman skenaarion, eli uhkasi kertovansa mun vanhemmille, että mitä mä oikein itselleni teen. Kun mä kerroin tästä mun exälle, se vaan totesi, että voisithan sä laihduttaa silleen vähän terveellisemminkin. Ei varmaan tarvii ees mainita, että itsetunto oli aika lailla pakkasen puolella noihin aikoihin. Mähän olin lihavaläskipunkero, ruma ja oksettava tyyppi. Mua ei haluais kukaan muu, kun mun exä, joka katteli mua suorastaan säälistä. Siltä musta ainakin tuntu.

Mä en tajua, miksi mä tuhlasin nuoruudestani kolme vuotta sen paskiaisen kanssa. Jälkeenpäin mä ymmärsin, että mitä sana narsisti oikeasti tarkottaa. Yläasteen lopulla mulla meni henkisesti aika heikosti ja mä lohdutin itseäni usein ruualla ja tokihan se sitten myös alkoi näkymään. Oksentamaan mä en kuitenkaan enää koskaan päätynyt. Lukion kakkosella mä aloin käymään lenkillä, seurustelin silloin jo ton Isännän kanssa. Se jaksoi koko ajan varmistaa, että syönhän mä kunnolla sen lenkkeilyn lisäksi. Mä olin tietenkin kertonut Isännälle tosta mun epävarmuudesta omaa vartaloani kohtaan. Musta oli ihan uskomatonta, että jonkun mielestä mä olin kaunis ja haluttava, kun olin tottunut niihin vähän vähemmän ylistäviin kommentteihin. 

Lukiossa mä laihduin 15 kiloa. Mä näytin hyvälle, mutta voin henkisesti aika hirveän paljon huonommin, mitä mä voin nyt. Ne kilot on kyllä tulleet jo takasin, ja se on ainoastaan musta itsestä ja mun aikaansaavuudesta kiinni, että mä saisin omaa painoani pois. Oon vaan niin hiton laiska ja mukavuudenhaluinen, että tällä hetkellä en jaksa nähdä vaivaa. Mä olen opetellut rakastamaan itseäni ja omaa vartaloani just tämmösenä, vaikka mun tekeekin välillä pahaa. Joka ikinen kilo on osa mua ja mä rakastan joka ikistä kaarta ja kurvia omassa kropassani.

Mutta niin, kyllä musta silti tuntuis ihan pirun hyvältä näyttää edelleen siltä, miltä mä näytin 19-vuotiaana! 

Aino . sanoo 

mua sattuu nyt kyllä henkisesti, miksi mä en voi enää näyttää samalle ku vajaa 7 vuotta sitte xD

Marke . sanoo (13:24)
*reps*
hottis sä olet silti!

♥♥♥

Nenä kipeenä

Olin menossa iltasätkälle, tupakki luonnollisesti suussa valmiina. 

Avasin parvekkeen ovea ja kun työkkäsin sitä, niin samalla onnistuin kopsauttamaan naamarini oven lasia päin. Savuke katkesi ja lattialle levisi puruja ja ohtaan ja nenään koski. Tämän aiheuttamaan ketutukseen vetäsin kaks riviä suklaata ja poltin uuden tupakan. 

Nyt hakemaan imuri ja Paljastavat valheet pyörimään.