Mikä teki minusta tämän naisen

Mä kolusin läpi levyjä, mihin oli poltettu vanhoja valokuvia. Tai no vanhoja ja vanhoja, vanhimmat on otettu joskus abikeväänä, eli seittemän vuotta sitten. Alunperin mä alotin ton homman sen takia, ku halusin katella uudestaan Hollannissa otetut kuvat läpi. Näin viime yönä unta, että olin taas Lillin luona Utrechtissa, missä mä kävin syksyllä 2006. Oli ihan huippu viikko, Lilli esitteli mulle kaikki hienoimmat jutut, käytiin Amsterdamissa ja suhattiin junalla ja lyhempiä matkoja polkupyörällä suuntaan jos toiseenkin. Sinne olis kiva mennä takasin. 

Samalla siinä tuli kateltua muitakin kuvia ja tuli semmonen ihan kevyt itsekiduttamisen fiilis. Mä olen näyttäny ihan perkeleen hyvältä niinä vuosina, vaikka nyt itse sanonkin. Mä en käsitä, että kuinka mä olen kehdannut valittaa olevani lihava, kun oikeesti oon näyttäny tosi hyvältä. En mä missään missin tai mallin mitoissa ole tietenkään koskaan ollut, mutta eipähän oo mahamakkarat pursuillu. 

Mä olen nuorempana ollut aika hirveen hukassa oman kroppani ja painoni kanssa. Mä oon harrastanu tanssia ja yleisurheilua kakarana, ala-asteen lopussa mun kroppa oli aikalailla tiukkaa lihasta. Viidennellä luokalla mulla alkoi kasvupyrähdys. Kasvoin ohi kaikista kavereista, mulle ilmesty jostain jäätävän kokoset melonit ja tunsin itteni ihan norsuksi puolipäätä pienempien kavereiden rinnalla. Mun ollessa seiskalla mä olin kasvanut melkein täyteen pituuteeni, eli siihen huikeeseen 164 senttiin. Mä olin äitin kanssa diabeteskontrollissa ja muistan koko loppuelämäni ne lääkärin sanat. Ne osotettiin mun äitille, vaikka mä istua nökötin vieressä. 

Hoikkahan tämä tyttö ei ole koskaan ollut.

Tähän kohtaan on varmaan hyvä kertoa, että mä painoin sillä hetkellä 57 kiloa. Eli en todellakaan ollut mikään pullukka, mutta kiitos geenien, muotoja multa kyllä löytyy. Muistan myös, miten itkin äitille autossa, että kun mä olen niin hirveän lihava ja ällöttävä, toi lääkärikin sano, että mä olen lihava. Äiti kyllä töksäytti vähän vähemmän ystävällisesti sille lääkärille takasin, että hänen mielestään mun ei pidäkään olla grammaakaan hoikempi. 

Yläasteella mun exä tykkäsi kanssa kommentoida mun vartaloani koko ajan. 

Sä voisit kyllä vähän laihduttaa.

Sen mielestä oli hirveän hauskaa puristella mun mahaani ja nauraa päälle, kun mulla oli itku kurkussa. Toinen sen rakastama vitsi oli se, että se taputteli mun mahaani, että täällä se vauva kasvaa, siltä tää ainakin näyttää. Niinpä mä keksin sen oksentamisen jalon taidon. Mä olen aina rakastanut hyvää ruokaa ja diabeteksen takia mä en voinut olla syömättä, joten nokkelana tyttönä keksin, että äkkiäkös ne ylimääräseksi koetut herkut yökkää pihalle. Mä opin siinä niin hyväksi, että riitti, kun katoin vessanpönttöön päin niin johan lensi laatta. 

Mä olen ikuisesti kiitollinen siitä, että yks kaunis syyspäivä mä jäin mun hyvälle ystävälleni kiinni. Ystävä räyhäs mulle, kun heikkopäinen ja tako järkeä mun päähän. Se esitti sen mulle pahimman skenaarion, eli uhkasi kertovansa mun vanhemmille, että mitä mä oikein itselleni teen. Kun mä kerroin tästä mun exälle, se vaan totesi, että voisithan sä laihduttaa silleen vähän terveellisemminkin. Ei varmaan tarvii ees mainita, että itsetunto oli aika lailla pakkasen puolella noihin aikoihin. Mähän olin lihavaläskipunkero, ruma ja oksettava tyyppi. Mua ei haluais kukaan muu, kun mun exä, joka katteli mua suorastaan säälistä. Siltä musta ainakin tuntu.

Mä en tajua, miksi mä tuhlasin nuoruudestani kolme vuotta sen paskiaisen kanssa. Jälkeenpäin mä ymmärsin, että mitä sana narsisti oikeasti tarkottaa. Yläasteen lopulla mulla meni henkisesti aika heikosti ja mä lohdutin itseäni usein ruualla ja tokihan se sitten myös alkoi näkymään. Oksentamaan mä en kuitenkaan enää koskaan päätynyt. Lukion kakkosella mä aloin käymään lenkillä, seurustelin silloin jo ton Isännän kanssa. Se jaksoi koko ajan varmistaa, että syönhän mä kunnolla sen lenkkeilyn lisäksi. Mä olin tietenkin kertonut Isännälle tosta mun epävarmuudesta omaa vartaloani kohtaan. Musta oli ihan uskomatonta, että jonkun mielestä mä olin kaunis ja haluttava, kun olin tottunut niihin vähän vähemmän ylistäviin kommentteihin. 

Lukiossa mä laihduin 15 kiloa. Mä näytin hyvälle, mutta voin henkisesti aika hirveän paljon huonommin, mitä mä voin nyt. Ne kilot on kyllä tulleet jo takasin, ja se on ainoastaan musta itsestä ja mun aikaansaavuudesta kiinni, että mä saisin omaa painoani pois. Oon vaan niin hiton laiska ja mukavuudenhaluinen, että tällä hetkellä en jaksa nähdä vaivaa. Mä olen opetellut rakastamaan itseäni ja omaa vartaloani just tämmösenä, vaikka mun tekeekin välillä pahaa. Joka ikinen kilo on osa mua ja mä rakastan joka ikistä kaarta ja kurvia omassa kropassani.

Mutta niin, kyllä musta silti tuntuis ihan pirun hyvältä näyttää edelleen siltä, miltä mä näytin 19-vuotiaana! 

Aino . sanoo 

mua sattuu nyt kyllä henkisesti, miksi mä en voi enää näyttää samalle ku vajaa 7 vuotta sitte xD

Marke . sanoo (13:24)
*reps*
hottis sä olet silti!

♥♥♥