Mies

Bussissa istuskellessa selailin läpi mun tekstareita ja poistelin sieltä kaikkea turhaa pois. Nykyään tulee lähetettyä niin vähän tekstareita, kun on fabot ja whatsappit. Kyllä sitä ihminen laiskistuu näköjään silläkin saralla... Sitten tuli niitä viestejä selatessa vastaan Miehen viestit. Hetkeksi mä pysähdyin, että kannattaako niitä edes lukea? Luin sitten kuitenkin. 

Ei ne enää satu. Ne kaikkein kauneimmat viestit on kirjoitettu niin kauan aikaa sitten, että ne mä olen kadottanut johonkin kauniiden viestien hautausmaalle jo aikapäiviä sitten. 

Vuosi sitten mä en muuta tehnytkään, kun naputin Miehen kanssa tekstareita. Me tavattiin netissä (ylläripylläri) ja joku siinä ihmisessä kolahti heti. Me ei koskaan soitettu, me vaan tekstattiin. Musta tuntui, että me oli tunnettu jo vaikka kuinka kauan jo siinä kohtaa, kun me ensimmäisen kerran nähtiin. Vaikka hankalaa oli sekin. 

Mies teki pitkiä duunipäiviä. Se oli oikee työnarkomaani ja mä ehdin jo hetken kuvitella, että todellisuudessa se oli naimisissa tai vähintään avoliitossa, kun se näkeminen oli niin pirun hankalaa. Mutta sitten, kun päästiin vauhtiin, mä odotin Miestä useampana iltana viikossa ja pirun usein se tulikin. 

Ensin mä kuvittelin, että Mies olis pelkästään seksin perässä. Mä hämmennyin enemmän, kuin ikinä, kun se sanoi mulle ihan suoraan, ettei hän ole multa sitä tullut hakemaan. Siihen asti mä olin varma, että ainut asia, mitä multa kukaan saattoi haluta, oli se aikuistenkiva, ei mikään muu. Sinä samana iltana Mies lupasi, että muhun ei satu. Se jumalauta lupasi. 

Vaan kyllä muhun sattui. Monen monta kertaa. Miehessä oli vaan niin sitä jotain, mihin mä ihastuin enemmän, kuin lujaa. Mä kelpasin just tämmösenä, kun mä olen. Mun ei tarvinnut esittää mitään. Mä en ollut liian lihava, en liian suulas, en liian kovaääninen. En liian ärsyttävä, enkä liian arka. Mä olin vain minä ja Mies piti musta. Ihan oikeasti. Välillä sitä oli vaikea uskoa, mutta sen sorttinen ihminen tuskin jakelee nuita tunnustuksia ihan kenelle sattuu. 

Meidän juttu loppui monta kertaa. Monta kertaa mä itkin yhden yön, poistin ne viestit, vaihdoin Miehen tuoksuiset lakanat pois ja koitin deletoida koko ihmisen mielestäni. Joka saatanan kerta, kun mä olin saanu sydämeni kokoon ja päässyt yli, se ihminen otti uudestaan yhteyttä. Pyysi anteeksi, kertoi että välitti ja joka kerta sanoi, että on vaan niin ylivoimaisen vaikea ja tunnevammainen ihminen, ettei osaa toimia oikein. 

Jos mä olisin ollut viisas, mä olisin jättänyt vastaamatta jokainen kerta. Mutta ei, en mä ollut. Mä menin sydämeni perässä, päästin Miehen elämääni aina uudestaan ja uudestaan. Mä tuhlasin elämästäni puoli vuotta siihen, kun Mies koitti miettiä, että mitä se halusi. 

Siinä Miehessä vaan oli ihan kaikki. Se näytti hyvältä, se tuntui hyvältä, se tuoksu hyvältä. Se sai mut nauramaan kovempaa, kun edes Exä oli saanu viimesinä vuosina. Tai kukaan olis saanu Miehen jälkeen... Mulla oli joku, joka kutsu mua omakseen ja jota mä sain sanoa omakseni. Keväällä se loppui viimeisen kerran. Mies lähti täältä ja mä jäin suremaan. Silloin mä päätin, että ei enää koskaan. 

Paitsi kerran kännissä, kun suuressa viisaudessani lähetin sen kuuluisan kännitekstarin.  

"It's been months and I still think about you." 

Seuraavana aamuna kyllä korjasin kiireesti virheeni.  

"I didn't text you last night, Vodka did."

Enää muhun ei satu. Vähän mua viilsi, kun mä huomasin Miehen poistaneen mut facebookistaan. Mutta mä vähän epäilen, että siihenkin on syynsä. Ei senkään ihmisen sydän kivestä ollut tehty. Niin monta kertaa se yritti ajaa mut pois läheltään olemalla hirveä ihminen, mutta mä en vaan suostunut lähtemään. Mä tiesin, että se piti musta, eikä vaan uskaltanut myöntää sitä. Mä taidan olla parempi ihmistuntija, kun itsekään tiesin... Kesällä se kertoi mulle viimeisen kerran, että mä olisin ollut sitä, mitä se koskaan olisi elämäänsä halunnut. Se oli vaan rikkonut mut jo niin monta kertaa, että tiesi itsekin, ettei musta enää tulisi sen kanssa ehjää. Sinä yönä mä päätin, etten koskaan enää vuodata yhtään kyyneltä sen ihmisen takia. Enkä ole itkenytkään. 

Mutta poistinko mä ne viestit? Ei, en poistanut. En ihan vielä.

Positiivista.

Voi sydämeltä pudonnu kivi ja helpotuksen huokaus sentään. Tässä on nyt kuukauden päivät märehditty peikkoa nimeltä keliakia ja lääkäri tänään soitteli, kun seisoin jonkun puskan reunassa valvomassa lasten suunnistusta. Onneks olin pistäny puhelimesta äänet täysille, niin satuin jopa vastaamaankin... Mutta siis niin! Kuten ensimmäisestä lauseesta jokainen saattoi päätelläkin, ei tarvi murehtia tai pohtia enää. Verikokeissa ei näkyny mitään hälyttävää ja jos ei nyt iske mitkään jumalattomat keliakiaoireet päälle, niin kolmen vuoden päästä uudet testit. Siihen asti saan kuulemma ihan rauhassa ja vapaasti ahtaa niin paljon viljaa kupuuni, kun vaan suoli antaa myöten. Lähestulkoon suora lainaus lääkäriltäni. Lopuksi Rouva Lääkäri vielä totesi, että se nyt vaan on niin, että toisilla on herkempi maha, kun toisilla. Siitä varmaan nämä meikäläisen oireilut sitte toisinaan johtuu. 

Tästä hyvästä tekis melkein mieli painella kauppaan ja ostaa sitä ihanaa Maraboun suolakeksisuklaata. Niin ja litra maitoo ja ehkä jopa juhlan kunniaksi Pepsi Maxiakin. Satuin tossa vilkasemaan tilille, eikä se nyt suurista peloista huolimatta ollutkaan hujahtanut miinukselle. Sen verran köyhältä tilanne kuitenkin näytti, että on pakko vinkua äitille tätä henkilökohtaista finanssikriisiä ja pyytää, josko se suostuisi laittaa junalippurahat mun tilille. Ensi viikon lopulla pitäs päästä reissaamaan kohti kotikontuja.

Ja voinki muuten kertoo, notta on ollu niin maan perkeleellinen ikävä! Mun rakkaat apinat on kasvanu jo niin isoksi, että tekee melkein kipeetä. Jare huutelee Aeno-tätiä ja kasvaa pian Nessin ohi, LilBron ja Tyttiksen pikkiriikkisenä syntyneestä Prinsessasta tulee muutaman viikon päästä isosisko ja taitaapa ensi keväänä saada Nessi ja Jarekin sisaruksen. Että mitenkäs se menikään, vauvoja, vauvoja, vauvoja! 

Mä laitoin tiskit likoomaan altaaseen ja äsken tässä edestakasin kävellessäni keräilin siellä täällä lojuvia vaatteita takas vaatehuoneeseen. Pääsin taas lähtee töistä vähän aikasemmin, niin josko tän ajan vois käyttää edes jollaintapaa hyödyksi. Mulla on yleensä torstaina viikkosiivouspäivä, mut tänä torstaina mulla on vähän muuta ohjelmaa, niin vois sen tiskaamisen ja imuroimisen koittaa hoitaa alta pois jo ennen sitä. Mä kyllä ruikutin sunnuntaiaamuna fabossa Fuuderille, että mä ihan oikeasti tarviin jonkun hollin tähän elämään. Edunvalvojan, taloudenhoitajan ja sängynlämmittäjän. Niillä pärjäis jo aika pirun pitkälle. Varsinkin, jos sängynlämmittäjä toimisi toisinaan myös autonkuljettajana ja huoltomiehenä. 

Hymähtelin tossa juuri itekseni, kun satuin saamaan naamakirjassa työkaverilta haasteen tohon keleen positiivisuushaasteeseen. Mikäs siinä, jos pitäis joka päivä mainita yks positiivinen asia, mutta herra paratkoon viis! Siis don't get me wrong, kyllä mun asiat on ihan hyvin, mutta viisi positiivista asiaa, jotka on soveliasta julkaista naamakirjassa. Uh öh. Mä oikein mielelläni mainitsisin, että tänään olen polttanut vaan neljä savuketta, tai että tili ei ollutkaan miinuksella. Tai että menkat loppuu, tai hehkuttaisin, kuinka maha on tänäänkin toiminut jo pariinkin otteeseen. 

Häveliäänä ihmisenä mie nyt en vaan koe, että nuo on niitä kaikkein parhaita mahdollisia sinne sopivia juttuja. Joten mitäs sitten, mietitään pää punasena, että mitä kettua mä tältä päivältä kehitän. Okei, tältä päivältä läväytin vaan yhen jättisuuren positiivisen jutun ja se oli kyllä ehottomasti tää keliakiauutinen. En hitto soikoon lähe vastaamaan enää yhteenkään haasteeseen, viime keväänä revin jo peliverkkareitani arkikuvien kanssa. Ketä helvettiä oikeasti kiinnostaa meikäläisen tylsä elämäni? En tosiaan saa revittyä viideltä päivältä niin paljoa kuvia, että kukaan jaksaisi niitä ihan oikeesti katella. En meinaan minäkään jaksanu. Näyttää kyllä noi positiivisuusselostuksetki 80% kaikilla siltä, että niitä on keksimällä keksitty ja vääntämällä väännetty. Hei ihan oikeasti, kuka ihan tosissaan nauttii "ihanan raikkaasta syksysäästä", kun ulkona tulee vettä melkein vaakatasoon, tuulee niin että tukka lähtee ja on kylmä kun ryssän helvetissä. 

Niin, sitähän minäkin.

Minä ja minun vaivani

Mun mahassa on epämukava olo. Hyyvin epämukava olo. Kääntää, vääntää ja koskee. Päivän ruokasaldona on kaurapuuroa banaanilla, mehua ja äsken vedin naamaani eilisiä tacoja maidon kanssa. Mä epäilen, että kyse on joko epämääräsestä ruokailusta tai sitten siitä, mikä mun mieltäni on painanut jo joitakin viikkoja.

Kävin diabeteskontrollissa tuossa jokunen viikko sitten ja verikokeissa oli selvinnyt, että mulla on aika iso mahdollisuus sairastaa keliakiaa. Mitään isompia oireita mulla ei oo ikinä ollu, mutta kun lääkärin kanssa ongelmaisesta massustani juttelin, niin lääkäri katto viisaammaksi pistää lähetteen uusiin labrakokeisiin ja siitä sitten selviää, tarviiko alkaa nielemään letkuakin vielä. Tiistaina lääkärin pitäs asian tiimoilta mulle soitella.

Mä oon nyt pyöritelly tuota asiaa päässäni enemmän, kun paljon. Eihän se maailmanloppu ole, vaikka se diagnoosi niskaan romahtaiskin, mutta on se ainaki pienoinen maanjäristys ja aika totaalisen iso muutos miun elämään! Mä oon aina sanonu, että ei tää diabetes haittaa mitään, mutta jos ois vaikka keliakia niin se kyllä vituttais ja rankasti. Noh, pahimmassa tapauksessa mulla on sitten sekin. Tulee sitten elämään aika iso muutos, koska ruokavalion muutoksen kohalla se tarkottaa mulla sitä, että tarvii opetella laskemaan kaikki hiilaritkin uusiksi, että osaan pistellä oikeat määrät inskaa syömisilleni. 

Totta kai mä märehdin heti ensimmäisenä, että mie en saa enää syyvä tavallista pullaa, tavallista pitsaa tai tavallisia nuudeleita! Mutta tosi asia on se, että kaikkein eniten tuun varmasti kaipaamaan ruisleipää, jos mun siitä täytyy luopua. Se kuitenkin kuuluu mun jokapäiväseen elämääni ja mä oikeasti tykkään siitä. Ruisleivälle ei myöskään oo mitään gluteiinitonta vaihtoehtoa, vaan on vaan opeteltava olemaan kokonaan ilman. Mutta kai sitä kaikkeen tottuu. Onhan muutkin tottunu, niin miksi en minäkin. 

Positiivista siinä diagnoosissa olis tietenkin se, että kaikenmaailman kummalliset mahaongelmat saattais ihan oikeasti hävitä! Tai ainakin vähentyä tosi paljon. Toki mua jännittää se, että minkälaista sapuskaa sitä alkais töissä saamaan, jos joutuu siirtymään gluteiinittomaan vaihtoehtoon. Kai sekin ihan syötävää on, varsinkin kun oon tämmönen, joka syö melkein kaikkea. Sen kyllä näkeekin... :D 

Voi laupias taivas, miten mulla osaa olla tylsää! Nukuin yöni ihan hirvittävän huonosti ja könysin yhentoista korvilla ylös keittelemään aamupalapuuroa. Syönnin jälkeen paiskasin takasin pitkälleni kirjan kanssa ja mietin jo sitäkin vaihtoehtoa, että viitsinkö nousta koko päivänä ylös. Järki voitti, ens yön unensaannin kannalta oli varmasti fiksumpi idea tempoa ittensä ylös ja koittaa keksiä jotain tekemistä. Järjestelin vähän paikkoja ja etin jo huomista varten vaatteet valmiiksi. Sen päälle ressasin raha-asioista ja nypin kulmakarvojani. 

Lakanat voisin vaihtaa. Heräsin yöllä valomerkin aikaan, kun Fuuderi (propsit Markelle!) laitto suloisessa humalassa viestiä ja kyseli, että missä mie oon. Onneksi olin nukkumassa ihan ikiomassa sängyssäni ja omassa ihanassa seurassani, tiedä mistä sitä muuten olisi ittensä tänä aamuna herättäny. Tai kenen seurasta. Valvoin sen jälkeen pitkän tovin ja musta tuntu, että mun lakanat tuoksui edelleen Fuuderille ja seksille. Siitäkin huolimatta, että se oli keskiviikko ilta, kun me lojuttiin yhdessä noissa lakanoissa.  Tänään mä lopultakin vaihdan ne, eihän se olekaan ollut homman nimenä kun öööö... Viikon? Ihan hyvä tavote sunnuntaille. 

Minä haluan tulla takaisin!

Mun on ollu niin ikävä sitä aikaa, kun mä vaan klikkasin tuota "kirjoita" looraa ja tekstiä alko tulvimaan. Kuinka monta kertaa mä olen tuijottanut tätä valkoista lootaa ja koittanut saada tekstiä tulemaan! Tai miten monta kertaa mä olen lukenut omaa blogiani ja hävennyt sitä,etten saa enää mitään aikaiseksi...

Vuosi. Ihan vitun pitkä aika. 12 kuukautta. 365 päivää. Tunteja en viiti edes laskea! Mun edellinen postaus koski Vartijaa... Voi voi. Vartija on nykyään... noh. Parisuhteessa tahollaan. Eikä mua edes sattunut, kun se mulle asiasta kertoi. Koska samalla mie huomasin, että mie oon päässy yli. Sen lisäksi huomasin, että se ihminen on mulle jonkunsorttinen ystävä. Mä tiedän, että jos mulle pamahtaa vaikka just tällä sekunnilla joku hätä, niin mä voin pyytää siltä ihmiseltä apua. Ja se auttaa mua. Niin se vaan menee. :) Ihana ihminen.

Huaaaaa, mitä miulle muuten? Uskaltaako kukaan edes kysyä.

No paskaakos tässä! Sinkkuna edelleen. Onnellisena? KYLLÄ.

Vajaa vuosi sitten mie löysin Miehen. Siinä Miehessä oli se kaikki. Se sano asiat suoraan, se puhui mulle kauniisti, se oli sinkku. Sillä oli lapsi. Se suuteli hyvin. Hitto soikoon, se sai miun sydämen. Se sai sen ja vei sen ja rikko sen. Puoli vuotta mä tuhlasin elämästäni siihen, että ihastuin ihmiseen, joka oli vielä astetta vaikeampi, kun minä oon tai tuun koskaan olemaan. Jumalauta, siinä Miehessä vaan oli se kaikki, mitä mie oon koskaan keltään saanu. Se kaikki loppu jo viime keväänä, vaan vielä kesälläkin se idiootti sai mut parkumaan räkä poskella. Siihen riitti se, että Mies kehtasi kertoa mulle, että mie oisin ollu sitä, mitä se ois koskaan parisuhteelta halunnu, vaan omaa hankaluuttaan rikkoi kaiken. Mut ei enää, vaikka välillä vihlaseekin. En enää itke.

Mies aiheutti sen, että mie en oo pitkään aikaan ehkä ketään halunnutkaan. Kesällä oli yks kiva kolli kiikarissa, mutta se jäi kesään se kolli. Kesäkolli. Pienen kauniin tytön lähestulkoon yh-iskä. En mä tiedä, olisko musta loppuunsa ollut siihenkään leikkiin. Kun mä en jumalauta osaa käyttäytyä edes kahden aikuisen ihmisen parisuhteessa, niin miten sitten, jos siihen lisätään mukaan joku vaahtosammutimen kokoinen eläjä? Hui.  Siihen mä vasta pelkäisinkin kiintyväni!

Hei, mie vaihoin työpaikkaa! Samoissa hommissa edelleen alakoulussa muksujen kanssa, mut työpiste on eri. En olis voinu tehdä parempaa päätöstä, kun tuon! Tykkäsin edellisestäkin duunista, mut ehkä just siksi, kun en paremmasta tienny. Ei enää toimistokuukkelia, ei enää ruskeakieliä rakastavaa lähiesimistä, ei enää hankalia esiteinejä... AAH! Meen nykyään hymy huulilla töihin jopa sinä aamuna, kun pitää pungertaa ittensä sängystä ylös kuudelta. Joo, kivaa taitaa oikeesti olla.

Ei hyvää päivää, en mie enää osaa kirjottaa. En ainakaan samalla tapaa, kun joskus. Apua, haluun oppia uudestaan! Kuulostaa muuten ihan vitun säälittävältä huutaa, mutta huudan silti. Painakaa nyt hitto soikoon joku edes tota "luin" namiskaa, jos täällä enää ketään käy. Vielä parempaa olis, kun joku erehtyis ihan kommentoimaan, että luki tän läpi. Mie muistan ne ajat, kun lähestulkoon joka postaukseen tuli kommentti, joskus jopa pari. Aikana, jolloin mulla oli miljoona mielipidettä ja lauoin ne täällä pihalle.

Mitä mulle oikein sit on tapahtunu?! No en tiijä, musta on tullu ehkä vaan niin maan saatanan laiska. Laiska ja tyhmä ja saamaton. Ennenkaikkea ekaa ja viimestä, keskimmäistä oon aina ollu!

Noniin. Jos minä nyt ihan oikeasti yritän tulla takaisin. Minä haluan taas kirjoittaa. Minä haluan taas kertoa, miltä musta tuntuu, mitä mulle kuuluu, mitä mä haluan. Miltä musta tuntuu, miltä elämä maistuu, miltä maailma haisee. Minä ihan oikeasti lupaan yrittää. Tiedä sitten, että kenelle. Ehkä kaikkein eniten itelleni?

Kännitilitykset

Sunnuntai, 22.9.2013 klo 5.07

 

Mä en tiedä, että mitä sä mulle teet. Vittu, pelkkä sun näkeminen tai kuuleminen susta saa mun pään sekasin. Aina, kun mä luulen päässeeni susta yli, sä teet vittu jotain, että mä oon taas lähtöruudussa. Lähestulkoon. Okei, mä päätin tänään, että en itke, paru tai hajoa, vaikka näkisin sun lähtevän jonkun toisen naisen kanssa baarista kotiin. Eihän me koskaan mitään sovittu, luvattu tai uskottu. 

Sun kaveris möläytti jotain sun säädöstä, joka en ollu minä. Siinä kohtaa se ei koskenu, eikä se kyllä kamalasti koske nytkään. Lähinnä vähän hajottaa, oisin kyllä halunnu käydä sun kainaloon nukkumaan baari-illan jälkeen. 

EN MÄ VITTU TIEDÄ. 

Mä tavallaan haluisin sut, vaikka mä joka vitun ikinen hetki tiedän, että meistä ei aikuisten oikeesti vois koskaan tulla mitään. Mä kuitenkin ehkä jossain mielessä salaa haaveilen perheestä, sä et. Sä et halua lapsia tai perhettä, oot hyvinkin varma, että ei kiitos ikinä. 

 Sä olit se, joka kaiken mun kokemani paskan ja säätämisen jälkeen opetti mulle, mitä se upea seksi on. Sä oot siinä niin taitava, että mä en koskaan ikinä milloinkaan kykenis jakamaan sua mitenkään, varsinkaan jonkun toisen naisen kanssa. Mä haluaisin sut kokonaan. Mä kuitenkin tiedän, että sä tykkäät siitä jakamisesta.

Mut mä kuitenkin tiedän, että mä en sua saa. Mä en kykenis pakottamaan sua siihen, että sä oot vain ja ainoastaan mun, etkä saa koskaan edes haluta muuta. Mä tiedän, mitä sä edellisen pitkän suhteesi aikana olet puuhaillu ja se on mulle tässä kohtaa liikaa. 

Sulla on saanu olla muita, totta kai herrajumala sentään. Niinhän mullakin on saanut olla ja on ollutkin. Mä olen tavallaan ylpeä itestäni, että mä olen kyennyt niihin muihin, etten mä ole vaan jääny niin tiukasti kiinni suhun, etten kykenis säätämään enää mitään muiden kanssa. Eihän me ole koskaan mitään sovittu. 

Me vaan naitiin ja seki mentiin tekemään niin hölmösti, että mä jouduin itteni lisäksi peläyttämään sutkin oikein kunnolla sillä, koska mun menkat myöhästy melkein kahdella viikolla. Mä meinasin jo sillon sanoa, että mä en mitään niin lujaa toivo, kun sitä, ettei se olis vaikuttanu meidän väleihin. Mutta taisin olla jo myöhässä... Ehkä mä olin jo mennyttä kesää. 

Mä vaan olen niin saatanan tyhmä ja heikko, että mä ihastuin suhun, vaikka kuin vannoin, että minullehan ei semmosta käy. Hoh hoi. Sä vaan ehkä tiedät itsekin, että yksi sana ja se olis siinä. Mä lähtisin välittömästi vaikka just tällä hetkellä, tuhannen väsyneenä, meikit pestynä ja jalat kipeenä, jos sä vaan pyytäisit. Jos sä vaan sanoisit yhden sanan, mä tekisin mitä vaan. 

Mikä sussa on? 

Miksi sä teet mulle näin?

Miksi mä en vaan osaa antaa olla? 

Kun loppujen lopuksi mä itsekin tiedän, että musta ei jumalauta ole vielä parisuhteeseen. Mä en vielä kykene mihinkään oikeeseen kahden aikuisen ihmisen tilanteeseen, missä kuuluu ottaa toinen huomioon, luottaa siihen, olla sille uskollinen ja tykätäkin siitä. Mä kykenen vaan tohon viimeseen ja sehän tässä kohtaa koskeekin eniten. 

Mun on sua ikävä, mä tykkään susta ja vittu mä kärsin sun takiasi niin maan vitun paljon. Mä tavallaan kadun, että tapasin sut. Sä opetit mulle paljon, ja vaikka tilanne olis mikä, mä jättäisin ja pudottaisin käsistäni kaiken sen hetkisen ja lähtisin sun mukaasi.

Ja nyt minä menen nukkumaan humalani pois, katotaan aamulla onko tässä avautumisessa mitään julkaisukelpoista. Hyvää yötä Aino, toivottavasti aamulla ei ole krapula.