Kun on vaikee hengittää

Minä sain tänään suuni auki. 

Itkin niin paljon, että aloin hyperventiloimaan ja Isäntäkin vähän hätäänty, että koita nyt vähä rauhottua, kun en enää kyenny hengittämään edes paperipussiin. Olin ihan varma, että mä varmaan kuolen. 

Oletko sä nyt ihan tosissasi lähdössä ja jättämässä mua?

Kun sen sanoo niin hiljasella ja rikkinäisellä äänellä, saa mut itkemään vielä vähän lisää.

En mä lähde, jos sä haet apua. Älä hae mun takia, hae ittes takia. Sä huomaat muuten pian, että sä oot viiskyt, etkä oo saavuttanu elämässäs mitään. Oot vaan käyny töissä, sulla on tili täynnä rahaa, mutta mitään muistoja tai saavutuksia sulla ei oo. Kun oot vaan painanu hommia ja illat maannu rättiväsyneenä sohvalla. Et sä ole sellaista elämää ansainnu ja sun pitää ite tehä sille asialle jotain.

Mä pyysin, että toi huomisiltaan mennessä tietäis, että mitä meinaa tehdä. Tässä on edessä pitkä matka ja kivinen tie, oli päätös sitten mikä hyvänsä. Vaan nyt ehkä Isäntäkin tajusi, että mä olen ihan tosissani. 

Ehkä mä vielä jonain päivänä osaan kirjottaa jostain muustakin.