Luuseriklubin pääpomo tässä hei

Mä tunnen itteni niin säälittäväksi, etten mä kehtaa edes valittaa. 

Mä en vaan saa suutani auki, vaikka mä haluaisin sanoa niin paljon ja saada vielä enemmän vastauksia.

Tähän on varmaan tosi helppo tulla neuvomaan, että sano näin ja noin ja tolleen ja sit kysyt tätä. Joo, mä osaisin itekin neuvoa ja antaa muutaman vinkkivitosen, että miten paskassa parisuhdetilanteessa toimitaan, mutta auta armias, kun pitäis ite käytännössä koettaa. Onnea vaan. On taas käytäntö ja teoria kaks niin eri asiaa...

Mä vaan haluisin, että kaikki olis niinku ne oli joskus ennen. Sillon, kun kaikki oli vielä oikeesti hyvin. Sillon, kun ketään ei ahdistanu ja meillä oli oikeesti kivaa yhdessä. Kun vois saada takasin sen, kun jotakuta vielä kiinnosti, että mitä mulle kuuluu. Kun toi ei kävellä kesken lauseen pois, jos mä halusin kertoa jotakin. 

Mun on niin paha olla. Jos minä voisin yhtään vähemmän rakastaa tuota ihmistä, että se lähteminen olis helppoa, niin kiitos mielelläni. Jos minä en niin rakastaisi tätä asuntoa, mistä me on yhdessä tehty koti. Jos minä vaan olisin yhtään rohkeempi, määrätietoisempi ja itsenäisempi.

Meistä on tullu kaks vierasta ihmistä, jotka asuu saman katon alla. Toinen meistä leikkii, että tämä on normaalia ja kaikki on ihan hyvin. Mikä sitten on epänormaalia, jos normaaliin kuuluu se, että toisen koskettaminen ja lähellä oleminen ahdistaa?

Sitähän tähän ikäkriisiin on enää kaivattukin. Moi, oon Aino 26vee, takana viiden vuoden avioliitto ja yhdeksän vuoden parisuhde. Mut sit taas, jos vaihtoehtona on se, että moi oon Aino 62vee ja takana on 41 vuoden avioliitto ja viimeset 35 vuotta on ollu silkaa paskaa niin mieluummin toi eka. Kovillehan se ottaa, mutta minkäs teet.

Miks sitä ei vaan voi myöntää epäonnistuneensa tässä kohtaa. Tällä hetkellä mua ei kyllä jaksa enää vähempää kiinnostaa, mitä kaikki mummot ja kummit ja tätit ajattelee, jos me erotaan. Ihan sama, kuhan miulla on kaikki hyvin.