Sattuu joka tapauksessa

Suoraan sanottuna, tämä avioliitto on tällä hetkellä aika helvetin syvältä. Minä en saa sitä yksin kaivettua ulos, Isäntä ei vaikuta kiinnostuvan yhtikäs mistään. 

Keskiviikkoiltana mä kilahdin, taas kerran. Lähti taas se tänä kesänä jo ihan vitun monesti kuultu keskustelu auton käytöstä. Siinä sitten tuli taas samaan syssyyn kaikki muukin... Minä olen kuulemma kykenemätön toimimaan yksin millään tapaa. Kuka tahansa muu nainen saa huonekalunsa Ikeasta kotiin, ne hommaa sit vaikka kotiinkuljetuksen jos ei saa itse kannettua sitä huonekalua, mutta et sä. Aha. Selvä. Minä olen sitten saamaton paska, kun en omin päin säätele sitä ja tätä ja tuota, vaan kyselen aina tuota idioottiakin mukaan tekemään mun kanssa jotain. Lisäksi olen menny tekemään sen virheen, että kuvitellu ihan tosissani, että avioliiton idea on se, että siinä voi pyytää toiselta puoliskoltaan apua, jos sellaista tarvii. 

Minä kun en oo koskaan ollu mikään itsevarmuuden ja itsenäisyyden huippu, en ikinä. Mä olen aina ollu semmonen pohdiskeleva pessimisti, joka hermoilee pienestäkin asiasta ja paljon. On paljon asioita, mitä minä en tiedä ja sen takia mun on pakko kysellä joltakulta, että saan asioihin selvän. En tiedä, mutta otan selvää. Mä pyydän helposti apua, jos en itse onnistu jossain asiassa, enkä todellakaan oo tienny, että se tulee olemaan tän avioliiton kompastuskivi. 

Mä koen tällä hetkellä, että me eletään Isännän kanssa, kuin kans kämppistä tässä luukussa. Meidän elämä junnaa paikallaan, eikä tää etene tästä mihinkään. Mitä vikaa siinä sit on, että ollaan ku kämppiksiä? Mun teki oikeesti mieli polkee jalkaa ja lätkiä Isäntää nokkaan tossa kohtaa. Jos haluat kämppiksen, niin hanki sellainen. Jos sulle on ok, että mä olen kun kämppis, niin on varmaan ok myös se, että roudaan tänne sitten jonkun toisen miehen? Jaha, ei ollu ok sekään. No voiskohan tälle asialle sitten tehdä jotain?

Isännän selitys kaikkeen on se, kun ahdistaa. Ulkona syömistä ei voi kuvitellakaan. Läheisyys ahdistaa. Ruokakaupassa käyminen ahdistaa. Töitten jälkeen on niin väsyny, ettei jaksa edes ajatella parisuhdetta, saati sitten mitään muutakaan. Ei jaksa jutella mun kanssa. Miksi pitäisi jutella siitä, mitä toiselle kuuluu? Miksi pitäis aamulla sanoa huomenta? 

Jos joka asia ahdistaa, eikä siitä työterveyden tarjoamasta psykologista kolme kertaa vuodessa ole hyötyä, niin minun mielestäni silloin pitää hakea apua. Apua siihen ahdistukseen ja sen lisäksi apua siihen uupumiseen töissä. Minun mielestä elämän kuuluu olla kivaa. Samoin työn tulisi olla sellaista, missä viihtyy, mutta se helvetin työ ei saa olla koko elämä, tai se, mikä vie voimat ja kiinnostuksen kaikesta muusta. Ja jos ei tiedä, mistä sitä apua haetaan niin sitten käyttäydytään, kuin saamaton vaimo ja otetaan siitä helvetin asiasta selvää. 

Nyt minä olen ihan vakavissani heittänyt ilmaan sen asian, että jatketaanko me yhdessä vai erotaanko me. Yhdessä jatkaminen ei tällä tapaa toimi, se vaatii meiltä molemmilta paljon töitä. Ihan ensiksi se vaatisi sen, että Isännän olisi pystyttävä hakemaan apua tuohon ahdistukseensa, jotta sen myötä kykenisi myös jollain tapaa keskittymään siihen, että tällekin suhteelle pitäisi tehdä jotain. Isäntä ei tunnu ymmärtävän, että miksi tässä pitäisi erota. En mä oo sanonu, että pitäis erota.

Juu, et oo sanonu, mutta mä kyllä osaan lukea sun eleistäsi senkin, että eipä paljon tunnu kiinnostavan. Mun mielestäni on epäreilua mua kohtaan se, että jos minä jään tähän suhteeseen pyörimään tätä samaa tyhjää ympyrää ja tuhlaamaan elämääni tähän. Minä olen joskus haaveillu siitä perheestä, tällä hetkellä ne haaveet on haudattu ja syvälle, ei tällaiseen tilanteeseen voisi kuvitellakaan lapsia. Eikä minulla välttämättä ole kamalan kauan aikaa odotella, josko tämä elämä tästä itsestään muuttuisi mukavammaksi. Sitä kun ei tule tapahtumaan. Isännän ratkaisu tähän asiaan oli se, että voihan sitä aina adoptoida. Siis miten voit kuvitella adoptoivasi lapsen, jos et herrajumala pysty tekemään töitä sen eteen, että parisuhde olisi kunnossa? Et todellakaan mitenkään. 

Musta jotenkin tuntuu, että mä olen ainut, kuka tästä tilanteestä löytää ongelman. Isäntä on tehnyt taas sen tyypillisen. Eli vissiin unohtanut koko asian ja kuvittelee, että minäkin unohdan ja annan olla ja kaikki on mukamas kohta hyvin.

Mä en vaan yksinkertaisesti jaksa. Jos mulle enää ikinä kukaan kehtaa sanoa, että miten naiset ei osaa puhua suoraan vaan ne odottaa, että niiden ajatukset luetaan niin minä vedän nokkaan niin jotta soi. Jumalauta, tässä parisuhteessa on kyllä niin päin, että minä latelen pöytään selkeetä suomee ja kiertää, kaartaa ja mun pitäs arvata sanomattakin, että mitä se tarkottaa. Hoh hoi. En voi tajuta, en todellakaan. 

Mä olen ihan varma, että ei se eroominen voi ainakaan koskee yhtään sen enempää, kuin koskee se, kun aletaan riitelemään tai toiselle kaikki tuntuu olevan yhdentekevää. Minä vaan haluaisin niin, että sekin asia voitaisiin hoitaa, niinkuin fiksut aikuiset ihmiset. Minä en jaksaisi riidellä. Jos minä ehdottomasti haluaisin erota, niin olisin varmaan jo menny, mutta kun en minä haluaisi. Vaan minkäs teet, jos tää ei tästä paremmaksi muutu, niin ei paljon vaihtoehtoja jää. Mun tekis toisaalta mieli häipyä viikonlopuksi johonkin ja tuulettaa päätäni, mutta kun mä myös tiedän, että se ei ole mikään ratkaisu tähän asiaan. Mä en millään jaksaisi taas ottaa tätä kaikkea puheeksi, mutta jos toi luupää ei saa suutaan auki, niin pakko kai se jonkun on nostaa kissa pöydälle.

Voisko tää eläminen olla joskus ees vähän helpompaa?