Ei oo helppoo olla minä

"Siis jos minnuu joku inhottaa, niin tällä hetkellä minä ite."

"Häh?"

"No ku mie oon tämmönen. Tankki."

"Mikä hei nyt on?"

"No just se, kun mie näytän tältä. Turhauttaa taas niin paljo, ku vaikka kuin juoksee ja on syömättä kaikkee mättöö, niin silti. Vituttaa sit ees tehä mittään."

"Eiks se silti oo vaan hyvä jos juoksee tai käy lenkillä?"

"Mut vittu jos mitään ei tapahu, arvaa kuin pal tekis mieli repiä toi lappu tosta jääkaapin ovesta ja pyyhkii perse sillä! Kun en mie kuitenkaan jaksa."

"Mistä sä sen tiiät, jos et ees koeta?"

"No ku mie oon tämmönen."

"Mut eikö ees sillä uhalla kannattais yrittää, että näkee, että jaksais ehkä kuitenki?"

"En mie tiijä. Mie vaan haluisin olla laiha."

"Eihän semmonen yhdessä yössä tapahu."

"..."

"Mut sit sä voit aina olla ylpee, että saa jotain aikaan sillä, että lähtee sinne ulos ja vähä kattoo, mitä suuhunsa panee. Ei siihen sen kummempia tarvita."

"No joo... Väsyttää vaan. Kun mie en muista, koska mie oikeesti oisin voinu kattoa peiliin ja tykätä siitä omasta peilikuvastani. Kun minnuu vaan nykyään oksettaa, kun nään omat läskini jostain."

Ei oo todellakaan helppoo olla minä. Eikä taida olla ihan helppoa olla Isännälläkään, kun se näitä marinoita joutuu kuuntelemaan. Nyt vaan on jotenkin niin aallonpohjaolo. Väsyttää, jalkoihin sattuu ja suihkusta ei tullu aamulla lämmintä vettä. Sitte ku naamaan on pamahtanu taas sata näppyä ja tukka näyttää petolinnun perseeltä niin jippii. On taas niitä aamuja, kun tää töihintulo oli yhtä tervanjuontia, oisin vaan halunnu vetää kollarit jalkaan ja kaatua sohvalle viltin alle kattomaan telkkaria.

Koska nää fiilikset oikeesti menee ohi? Koska sitä alkaa tykkäämään omasta kehostaan niin paljon, ettei enää tuu tämmösiä epätoivon hetkiä? Koska sitä voi oikeesti hyvillä mielin sanoa, että mun on hyvä olla tässä kropassa ja tykkään itestäni?