Minä pienempi kuin kolme maanantai

Mä olen ihan poikki. Ensimmäinen normaali maanantai takana ja minä meinaan nukkua istualleni. Ja voi että mua sitten jakso ärsyttää kuunnella, kun Toimistokuukkeli marisi tauoistaan pomolle. Kun mä haluaisin pitää tässä ja tuossa ja kun mä olen koko ajan siinä lapsessa kiinni jota avustan ja...

Kuule. Annapa mie kerron jottain. Minäkin haluisin pitää taukoni keskellä päivää. Mieluiten joku välkkä, että ehtis vähä työkavereitaki nähä. Minustakin olis kiva ehtiä istua alas teemukin kanssa. Niin, ja niin minä, kuin muutama muukin, ollaan kiinni niissä omissa avustettavissamme koko päivä. Kun nyt ei oo ketään, joka pystyis tauottamaan kaikkia.

Että on se varmaan raastavaa, kun työaikana ei enää ehdikkään pitämään kahta välituntia taukoja ja surffailemaan naamakirjassa samalla. Mulla oo tommoseen ollu ikänä aikaa. Että kehtaakin sitten vielä valittaa. Ja voi voi, kun nyt sattui käymään niin, että Toimistokuukkelin on oltava viiteen asti töissä. Mutta kun minun pitäisi tulla kahdeksaksi, kun minua siellä luokassa tarvitaan niin mitenkäs... Hitto soikoon, sinä et oo kenenkään henkilökohtainen avustaja, joten sinun työaikasi ei voi määräytyä sen mukaan, miten joku lapsi tulee töihin. 

Lisäksi, jos saat valtaosan palkkasi iltapäivätoimen puolelta, sinne sinun tuntisikin sijoittuvat sitten. Miten se voi olla niin ylivoimasen vaikeeta ymmärtää, kun kaikki muut sen tuntuu ymmärtävän, mutta ei Toimistokuukkeli. Sit ku on niin paljon vaivaa ja sairautta ja voi voi, kun työaikana ei saisi mennä lääkäriin. Kuule, minä tiedän senkin. Oon kuitenkin jo viis vuotta tehny tätä hommaa täyspäiväsenä, toisin kun eräät. Siihen viiteen vuoteen kun sumplit sen, että kolmesti vuodessa on käytävä d-kontrollissa, niin onnea mulle. 

Että voi vittu sentäs, miten se osaa olla hankalaa. Kuten nyt huomaatte, helppoa se ei tunnu olevan mullakaan. Mua vaan rassaa se, että yks ei mitenkään kykene toimimaan niitten ohjeiden mukaan, jotka hänelle annetaan. Sit, kun koitat tehdä jotain työvuorolistan kaltaista paprua seinille mistä näkyy, että kuka on mihinkin aikaan paikalla niin sitä joko a) kuvitellaan, että minä määrään mihin aikaan hänen on oltava töissä, b)  taivastellaan, että mitenkäs minä nyt kahville ehdin, kun sinä tulet vasta tuohon aikaan iltikseen tai c) ollaan ihan helvetin pihalla koko ajan ja ihmetellään työkavereille, että mitenkäs ne minun työvuoroni menivätkään. Voi naamapalmu sentään.

Raaka fakta on sekin, että jos tullaan kymmeneksi töihin ja työaika on 7h ja 39 min, kotiin ei voi lähteä kolmen aikaan. Ei, vaikka olisi perjantai. Ja jos joskus on jotain erityisentärkeäähuippuasovittua menoa, niin sitten siitä asiasta pitää jutella työkavereitten kanssa. Neuvotella, että voisiko joku tuurata ja sen jälkeen keskustella asiasta esimiehen kanssa, että passaako tämä siihenkin suuntaan.

Että anna minun kaikki kestää. Okei, kyllä mua päivällä jo naurattikin, kun seurasin esimiehen ilmeitä, kun se kuunteli Toimistokuukkelin selityksiä ja taivasteluja. Samalla tein sen huomion, että samaiset palaverit ei ole koskaan aikasemmin ollu noin vapautuneita, rentoja ja onnistuneita. Ketään ei ketuttanu, kukaan ei kiristelly hampaitaan eikä kellekkään tullu kesken palaverin semmoista oloa, että mitä helvettiä toi yks tyranni oikein sepittelee esimiehen edessä. 

Loppuunsa siis kuitenkin mieluummin vaikka kaks Toimistokuukkelia, kun yhtään tyrannia. Mut väsyttää silti.

Lööppijulkkiksena onneton saman ammattikunnan edustaja

Piti töistä tullessa kipittää ärrän kautta kotiin, kun oli pakko käydä ostamassa Iltalehti. Lööpit nimittäin kirku, kuinka  koulunkäyntiavustaja oli jossain päin Suomea kuristanut 11-vuotiasta oppilasta. Nyt voin samalla tiedottaa kaikille, että en ollut minä, vaikka välillä meinaakin olla kilahtelut lähellä töissä. 

Kyseessä oli joku miespuoleinen avustaja, jolla oli vissiin menny vähän kuppi nurin. Uutisen mukaan tilanne oli lähteny jostain synttärikarkkien jakamisesta, ja kun avustaja oli sanonu jakamisesta kysyvälle synttärisankarille, että hetkisen päästä, niin sankari oli sitten heittäny high fivet kaverin kanssa. Tämä oli kuulemma sitten kimmastuttanut avustajan, oli nostanu mukulan seinälle niin, että takaraivoon oli noussu kuhmu ja kaulaan tullu mustelmat. Toiset oppilaat oli sitten vissiin soittanu poliisit. Tilanneteessa ei oo ollu toista aikuista, kun luokassa ollut sijaisopettaja oli just sillä hetkellä ollu jossain muualla.

Voi hyvänen aika sentään. Mä todellakin tiedän, että tässä työssä oma pinna on välillä niin kireällä, että se soiminen varmaan kuuluu naapuriin asti. Kiire on toisinaan ihan hirveä, sitten jos joku työkaveri sattuu olemaan poissa, niin parhaassa tapauksessa hoidat kahden tai peräti kolmenkin ihmisen duunit. Lapsiryhmät on isoja, ja jos yhdessä 25 lapsen luokassa on muutama vauhtiveikko ja näiden lisäksi jonkun diagnoosin saanut erityislapsi, niin kyllä siinä vauhtia riittää.

Kyllä mua silti ihmetyttää, että eikö lasten kanssa työskentelevällä ihmisellä ole minkäänlaista itsekuria. Okei, mä en todellakaan tiedä, että minkälainen tilanne tuossa on ollu pohjalla. Lapset osaa olla ihan hirveän rasittavia halutessaan, varsinkin nykypäivänä niitä pikku tyranneja tuntuu riittävän, joille ei kotona osata asettaa minkäänlaisia rajoja. Tai ei uskalleta, ettei sille muruselle tule vain paha mieli. Minä itse todellakin tiedän sen tunteen, kun oot niin raivona, että tekis oikeesti mieli huutaa ja kirkua ja kirota, mutta kun sattuu olemaan keskellä tilannetta, joka on pakko viedä loppuun ilman omaa kilahtamista, niin ei siinä auta muu, kuin purra hammasta ja niellä se kiukkunsa.

Mua on lasten toimesta purtu, mua on lyöty ja mua on potkittu mun omassa työssäni. Mulle on huudettu niin törkeitä juttuja päin naamaa, että jos mä itse menisin huutelemaan samanlaisia, mä saisin kyllä syytteen kunnianloukkauksesta. Mä olen joutunut repimään kaksi tappelevaa lasta irti toisistaan, sekä joutunut pitämään kiinni raivarin saaneesta lapsesta toisen aikuisen kanssa, kun yksin en olis enää pärjännyt. Joka helvetin kerta näissä tilanteissa on ollu semmonen olo, että mitä vittua mie oikein teen, miks mie oon tämmöseen lähteny. Noissa tilanteissa se kalpea raivo on vaan ollu pakko purkaa sivuun ja toimia kylmän rauhallisesti ja määrätietosesti, muuten tilanne olis viisinkerroin kaaottinen siihen nähden, mitä se jo alunperin on. 

Se raivo ja kiukku purkautuu yleensä vasta jälkeenpäin, yleensä hillittömänä vapinana. Ei oo kerta eikä kaksi, kun oon tuollaisten tilanteiden selvittelyjen ja purkujen jälkeen istunu pimeessä vessassa pää polvissa ja keskittyny vaan hengittämiseen ja siihen, että se vapina lakkaa. Vasta sen jälkeen kykenee astumaan takasin siihen työminään, ja kohtaamaan sen raivarin saaneen lapsen. On aikoja, millon töissä on hirvee pyöritys ja hommaa viedään eteenpäin ihan hirveen paineen alla, pelästyy joskus itekin sitä kiukkua, mikä niissä vaikeissa tilanteissa iskee pintaan.

Mä jollain tapaa pystyn ymmärtämään sen, että kun menee yli, niin menee yli. Mutta se, että käydään lapseen käsiksi tuolla tapaa, ei oo kyllä oikee tapa purkaa sitä. Mun mielestäni ainakaan. Ennen vaikka sitten lähteä kokonaan pois siitä tilanteesta. Silläkin uhalla, että luokkaan palatessa lapsia saa noukkia alas verhoistakin. Mutta ainakin omat kasvot ja työ on pelastettu siinä. Tottakai sitä joskus saa ja ennen kaikkea pitääkin suuttua. Siinä lapset näkee, että ei toi ole mikään tunteeton robotti, joka vaan pyytää nätisti, että viittisitkö lopettaa. Lapset kyllä kokeilee rajansa ja ne on tehtävä selväksi. 

 Joskus ne omat konstit ja voimavarat vaan meinaa ihan oikeasti loppua kesken. Vuosi sitten syksyllä mä aloin itse olla aika hirveän loppu, kun ei oikeesti tuntunu olevan enää mitään keinoja auttaa sitä omaa avustettavaa. Raivareita tuli vähintään kerran viikossa, mitä pienimmistä syistä ja normaali koulunkäynti ja iltapäiväkerhossa oleilu oli tuskien taivalta. Ihmettelen vieläkin toisinaa, että miten mä oiken olen jaksanu ilman, että oon ite kilahtanu ihan täysin. Onneksi mulla oli niin hyvät tukiverkot ja yhteistyökumppanit, että sain sit tarviimaani apua. 

Mä niin toivon, että tuokin avustajaparka saisi nyt myös sitä tukea ja apua. Tottakai se lapsi on tilanteessa ollu uhri, mutta ei se helppoa varmasti ole sille aikuisellekaan.

Mä en todellakaan halua kuulostaa nyt joltain yli-ihmiseltä ja hehkuttaa, että kun mä nyt pystyn hillitsemään itseni, niin miten joku toinen ei mukamas pysty. Jokainenhan meistä tekee virheitä, nyt vaan taisi jollakulla mennä vähän liikaa yli. Jaksamisia hänelle, kuten myös uhriksi joutuneelle lapselle ja hänen perheelleen. 

Niuhottava kärttynen ämmä

Minä olin tänään K-Marketin kassajonossa ärsyttävä ämmä. Ainakin parin pikkumuksun mielestä. Poikaset yritti nimittäin ostaa energiajuomaa! Totesin sitten sille kassatätille, kun se oli jo iskemässä niitä koneeseen, että eikös noissa ole ikärajasuosituksena 15-vuotta...? Kassatäti meni ensin vähän vaikeaksi, totesi sitten, että niinpäs onkin ja poikien juomat jäi siihen. Minä kiillotin sädekehääni samalla, kun maksoin omat ostokseni ja kävelin kaupasta ulos. 

Viime perjantaina käytiin Marken kanssa lähi peukkubaarissa mässyjen perässä ja mä meinasin pudottaa silmäni, kun sielläkin oli muksut ostamassa RedBullia. Kello oli siinä kymmenen pintaan illalla. Hei anteeksi nyt, mutta mitä sen ikäiset tekee energiajuomalla siihen aikaan illalla? En edes huvikseni ala uskomaan, että ne olis kantanu niitä kotiin jonkun muun juotavaksi. Edes minä en ole niin sinisilmäinen, vaikka välillä haluaisinkin olla. Se on meinaan raakaa faktaa, että kympin aikaan illalla kymmenkesäsillä alkaa olla maatamenon aika hyvinkin käsillä. Okei, pääsiäisloman kunniaksi voi toki hillua hereillä vähän pitempään, mutta ei todellakaan lipittää energiajuomaa. Sen voimalla mukulat möllöttää hereillä aamuun asti ja siitäkös sitä riemua ja hyvää oloa piisaa.

Silloin oli kolmen kilsan mittanen kassajono ja meidän ja niitten lasten välissä taisi olla asiakas tai pari, niin minä pidin leipäläpeni kiinni. Tänään en enää pitänyt. 

Minä olen ehkä toisaalta vihonviimeinen ihminen saarnaamaan mistään energiajuomien vaaroista. Eilen kävelin kaupasta ulos kassissa sixpäkillinen batterya, minun työpäiväni ei lähde käyntiin ilman tölkillistä. Mutta. Otetaanpa tässä kohtaa huomioon se, että minä olen aikuinen ihminen, joka vastaa ihan itse omasta elämästään. Minun kroppani myös kestää sen piristeiden määrän, mitä yksi tölkillinen  batterya sisältää. Ei tule keskittymishäiriöinen olo, tai ala pumppu paukuttamaan, kuin viimeistä päivää.

Minä en oikeasti pysty käsittämään vanhempia, jotka antaa lastensa litkiä sitä samaa myrkkyä, mitä minä kaadan nielustani alas melkein joka aamu. Meillä kotona äiti ja iskä kattoo vieläkin vähän kieroon, kun ostan sielläkin ollessa batterya, jos on aamulla aikainen herätys johonkin. Eli tästä voi vaan päätellä, että eipä olisi tullut kuuloonkaan edes teini-ikäisenä kantaa kotiin tölkkikaupalla energiajuomia. Kahvia meillä on kyllä aina kitattu, sitä ei ole katsottu ollenkaan pahalla. Joskus nuorempana vanhukset kyllä huomautti velipojille kahvin juonnista iltasin, kun se vauhti meinasi sen tavaran myötä vaan kiihtyä, kun olisi pitäny alkaa pistää päätä tyynyyn ja reissata untenmaille. 

Minä taas en juo kahvia ollenkaan. Vedän Pepsi Maxia, teetä ja sitä kuuluisaa batterya. Mä ihan oikeasti rakastan yhdistelmää tupakka ja battery. Mutta auta armias, jos mä esimerkiksi Neppulan tulen yllättämään batterytölkki kourassa jostakin reilun kymmenen vuoden päästä. Saa kyllä neiti saman tien sellaisen saarnan, että muistaa varmasti lopun ikäänsä. 

Jos minulla ikinä tulee olemaan lapsia, niin tuun varmasti olemaan paskin mutsi evör. Mun lapset ei tuu mässyttämään karkkia, sipsiä tai muite herkkuja pitkin viikkoja. Karkkipäivät on sitä varten, tai sitten muut erikoistapaukset. Mun mielestä lasten ei todellakaan kuulu koulun jälkeen kipittää yksin kauppaan ostamaan pussikaupalla mässyä tai limonaatia, mitä sitten lipitellään kotona. Joo, syön ite paljon karkkia (nyt on taas päässy mopo irti, kiitos pääsiäisen ja Isännältä saatujen lentokenttänamien) ja limonaatiakin kiskon melkein päivittäin. Mutta edelleenkin, minä olen aikuinen, minä saan syödä ja juoda mitä minä itse haluan. Tekopyhää, eikös?

Mutta niin, edelleenkin, jos minulla ikinä tulee lapsia olemaan, niin totta kai sitä omiinkin ruokailu mässäilytottumuksiin olisi tehtävä muutoksia. Miten hitossa siinä lapsille opetat, että karkkia ei vedetä joka päivä, kun itellä on suu täynnä suklaata tai käsi sipsipussissa. Mutta sitten taas toisaalta, minullekin opetettiin lapsena, että aikuisilla ja lapsilla on eri oikeudet. Että jos aikuinen sattuu syömään karkkia, niin ei se väistämättä tarkoita sitä, että lapsen on saatava juuri se sama asia. Elämä kun sattuu joskus olemaan niin vitun epäreilua.

Kun se on sitä aikuisenakin toisinaan. Tänään se tuli taas yhden kerran huomattua. Että pyydän anteeksi teräviä sanojani ja kärkeviä mielipiteitäni, mutta nyt on vaan semmonen fiilis. Blogihan on mun omani, niin mä voin päästellä täällä tasan semmosia sammakoita, kun vaan itse haluan. Seison kuitenkin sanojeni takana.

Maanantai on sieltä, mihin aurinko ei paista

Mä huomasin tänäaamuna semmoisen piirteen itessäni, minkä todellakin toivon olevan ohimenevää. Mä olin nimittäin tänäkin aamuna ihan törkeän kiukkunen. Mä olen aina ollut oikee aamuntorkku ja mulla kestaa ihan sikamaisen kauan aamusin päästä käyntiin, mutta pahantuulinen mä en ole ollut oikeastaan ikinä. Paitsi nyt viimesen viikon aikana oon kyllä parina aamuna ollu ihan perseelle ammuttu karhu.

Mulla oli aamulla yks historian huonoimmista tukkapäivistä. Vaikka miten käänsin ja väänsin ja pöyhin ja laitoin, mun tukka muistutti petolinnun peräpäätä. Siihen lisäksi naamassa pojottaa muutama oikein mojova finni, että tuntuupas taas olevan hyötyä ahkerasta putsaamisesta tai mässylakosta.

Pahimman fiiliksen aamulla kyllä aiheutti se, että ulkona sato vettä. Eikä mitään kahta tippaa tullu, vaan ropisi siihen malliin, että tukka olisi vielä kauniimpi töihin päästessä, kuin mitä kotoa lähtiessä. Saappaat jalkaan ja raivoisaa sateenvarjon etsimistä, onneks löyty kotoota vielä yksi. Että juu, kyllä helpommin lähtee aamut käyntiin, jos ei tarviis olla niin pirun pahalla päällä. Aamulla tekstasinkin Markelle, että mä olen niin kyrpiintyny, että tästä ei päästä kun ylöspäin. 

Parani mun fiilikseni kyllä siinä päivänmittaan, mutta nyt mun päätä särkee ihan kamalasti. Onneksi ruoka oli hyvää, onnistuin taas eilen ylittämään itteni ja tein hyvää broilerikeittoa. Niinä harvoina kertoina, kun mä jotain kokkaan, mä teen yleensä jotain kaikkea mitä kaapista löytyy - safkaa ja eilen se sit oli toi keitto. 

Mä olen nyt lyhyehkön ajan sisällä onnistunu tekemään jo kahdesti hyvää soppaa, ehkä mulla vielä on siis mahikset kehittyä kokiksi, jonka ihan kaikki ruuat ei oo syömäkelpaamattomia. Ruuasta puheenollen, mun on tänään tehny enemmän mieli karkkia, kuin moneen viikkoon. Onneksi mun ei tarvinnu tulla ruokakaupan kautta kotiin, ois muuten varmaan tarttunu jotain sieltä namihyllystä mukaan. Jotenkin oli niin luovuttajafiilis ja uskomaton väsymys, että en varmaan olis jaksanu taistella itteäni vastaan enää siinä kohtaa.

Mulle ei vielä tänäänkään soitettu siitä duunista. Mä en tiedä, että onko se hyvä vai paha, kun duunikaverit sanoo, että Totta kai sä sen paikan saat. Tai Mihin sä muka täältä lähtisit? Okei, hyvää sillä vaan tarkotetaan, mutta se vaan lisää sitä ahdistusta. Kun mikään ei oo vielä varmaa tai kiveen hakattua, niin mä en uskalla olettaa vielä yhtikäs mitään. 

Pissapurkki mummo ja traumoja

Kävin eilen aamulla labrassa. Mä olin varannu itelleni kasiksi ajan, ja nukuin toki niin kauan, että ehin vaan käymään pikapikaa suihkussa, laittaa tukan ja vähän naamaani ja sit menoksi. Siitä huolimatta mä aloin nähdä valopisteitä jo rappukäytävässä mennessä. Mua ei selkeästi ole tarkotettu siihen, että lähtisin liikkeelle syömättä tai juomatta hirveen väsyneenä. 

Vaan kyllä minä taas yhen kerran arvelin tuolla mahtavimmista mahtavimman lähiön terkkarin labrassa istuessani, että ei hyvää päivää ja kättä päälle. Porukkaa riitti ihan omiksi tarpeiksi, oli kovaäänisesti puhelimeen kailottava nainen kolmen pienen lapsensa kanssa, miljoona mummoa, pari sen näköstä heeboa, että on nautittu muutakin, kun kansalaisluottamusta. Koko tästä porukasta oli mun lisäksi syntyperältään suomalaisia varmaan vaan kourallinen.

Mä koin kyllä jotain niin ennenkokematonta sillä reissulla, että yökättää vieläkin. Istuin siinä odotustilassa, mua meinasi huimata, mun koski päähän ja oli nälkä. Tuijotin aamutv:ta ja koitin pitää itteni hereillä. Siihen mun selkäni taakse ilmesty yhenäkin joku hyvin hoonolla soomella puhuva mummeli. Se sipisi ja supisi mulle jotain, enkä mä ensin tajunnut sitten pätkääkään, että mikä sillä oli hätänä ja miksi se mulle tuli puhumaan. 

Vaan voi hyvä jumala. Kun se mummelikin tajusi, että mä en nyt ihan ole kartalla, niin se alko tohkeissaan kaivamaan käsilaukkuaan, joka oli vielä isompi, kuin mun tilaihmeeni. Mamma otti ja kaivo sieltä esiin helvetti soikoon pissapurkin ja heilutteli sitä mun silmieni edessä. Siis ihan oikeasti. Mun ilmeeni on taatusti ollu maksun arvonen, meinasin oikeesti alkaa kiljumaan. 

Okei, mamma-paran piti kuskata kusinäyte labraan, eikä se tienny miten toimia. Mutta hei haloo silti. Anteeksi vain, mutta kun mä olen tuhannen nälkäisenä ja väsyneenä odottamassa vuoroani verikokeisiin missä pelkään pyörtyväni koko ajan, niin vihonviimenen asia mitä silmieni eteenkaipaan on yhtään kenenkään pissalla täytetyt purkit! 

Mä jotenkin hämmennyin siinä tilanteessa niin paljon, että mua alko hetkisen päästä ihan oikeesti suututtaa.  Siis joo joo, toki sitä pitää auttaa ihmistä hädässä, mutta olis se muija voinut hakea apunsa vaikka siitä infotiskiltäkin! Niille ihmisille, ketä sen tiskin takana istuu, maksetaan palkkaa siitä työstä. Ettei tosiaan tarvi alkaa niitä kusipurkkejaan heiluttelemaan kenenkään toisen onnettoman silmien edessä, joka istuu puolikuolleena odottamassa, että pääsee vuodattamaan monta putkiloa verta. 

Onneksi mä perusluonteeltani olen niin kiltti, etten kilahtanu siinä tilanteessa ihan täysin. Teki mieli kyllä kiljua ja töniä se mummo purkkinsa kanssa kauemmas, mutta sen sijaan vaan vetäydyin parhaani mukaan kauemmas ja sohin sitä ottamaan vuoronumeron, että saa purkkinsa oikeaan paikkaan. Jäi kyllä tuosta keikasta semmoset traumat, että ens kerralla reissaan vaikka perkele kaupunginsairaalalle asti labraan, ellei keskussairaalan labra ole siinä vaiheessa remontoitu, että pääsen taas sinne.

Kaiken huipuksi näin sen pissapurkki mummon bussissa tänään. Jumalan kiitos, olin jo siinä vaiheessa jäämässä bussista pois.

Yhtä vuoristorataa

Minä ryhdistäydyin. Taas kerran. Tällä kertaa tulin töistä kotiin Vapaa Valinnan kautta, mukanani muutama laatikko ja sitten semmonen kaappiin ripustettava lokerikko. Makuuhuoneen yksi kaappi sai kyllä kunnon pöläyksen, kun sieltä lensi tavaraa kaaressa pihalle. Iso kasa meni roskiin ja varastoon lähtee iso jenkkikassi täynnä törkyä. Samoin sinne muuttaa myös mun hääpuku ja -kengät. Pari vuotta sitten lykkäsin hääpuvun pukupussiin ja kaappiin roikkumaan, kun en mukamas mitenkään voinut viijä sitä varastoon jemikseen. Nyt menee sitten, perkeleen tilasyöppö.

Eteinen siistiyty kerrasta, kun sain ison läjän kenkiä makkarin kaappiin piiloon. Samoin nurkista lähti laatikkoon kaikki miun keskeneräset käsityöt, jotka pitää nyt majaa makuuhuoneen nurkassa. Enempää en tänään jaksanu, on tässä vielä muutama ilta aikaa siivoilla, ennen kun mie reissaan taas kerran Tampereelle ja Isännälle tulee vissiin joku kaveri kyläilemään. 

Tuli kyllä taas tänään mieleen sanat, mitkä mein iskä lausu Isännälle mein häissä. 

Muista antaa sille ruokaa, kun se alkaa puuhaamaan jotain. Näin vältyt isolta raivokohtaukselta. 

Mulla on ihan semmonen pikkuriikkinen taipumus siihen, että jos mun on nälkä, niin muutun ihan raivotautiseksi. Oon siis ihan kivaa ja siedettävää seuraa, kun mut muistaa ruokkia tasaisin väliajoin. Muhun todellakin pätee sanonta Hyvä ruoka, parempi mieli.  Enhän minä tietenkään mitään syömään alkanut ennen sitä siivoilua, kun oli semmonen draivi päällänsä.

Joo, voi Isäntä parka taas kerran. Aloin toki heti kiukuspäissäni siivoilla, kun tulin kotiin ja sai kyllä Isäntä kuulla taas kunniansa, kun löysin eteisen täpötäydestä kaapista tyhjän kenkälaatikon. Eikä muuten ollu meikäläisen kengät ollu siinä lootassa, kun kokoluokitus oli 44. Lisäksi se oli pakannu vieraspatjan väärin, ettei se meinannu mahtua millään omalle paikalleen makuuhuoneen kaappiin. Eikä se suostunu heti kattomaan, mitä vaatteita saan makkarista viskoa mäkeen ja mikä pitää säästää. 

Mä olen taas ollu kaksi päivää niin väsynyt, että alta pois. Tänään tuntu kyllä ihan kaikki kaatuvan niskaan, mä todella toivon, että huominen olisi parempi päivä. Aamulla pitää kyllä mennä labraan, ei paljon nappaisi. Mä vihaan tätä paastoamista ennen verikokeita, labrassa jonottamista ja sitä neulalla sörkkimistä. Luulis, että siihenkin on jo tottunu, mutta eipä näköjään totu. 

Mietin muuten tänään töissä, että vetää kyllä sekin mielialoja sekasin, kun verensokerit tykkää pudota matalan puolelle pitkin päivää. Syön selkeesti vähemmän, kuin jokunen aika sitten, mutta inskaa en oo vielä uskaltanu hirveesti vähentää. Pelkään nimittäin sitä, että jos kerrasta vähennän niin sit on sokerit miljoonissa ja itellä ihan karmee olo koko ajan. Nyt mennään vissiin taas jotain siirtymävaihetta, eli sokerit seilaa vuoristorataa ja mun mielialat niitten mukana. 

Jospa tämä tästä. Toivottavasti huomenna on jo paremmin ja aurinkokin paistaisi.

Tänään kaupungissa tuoksui jo vähän kevät ja tasan kolmen kuukauden päästä me painetaan Marken kanssa päät tyynyyn Berliinissä.