Lööppijulkkiksena onneton saman ammattikunnan edustaja

Piti töistä tullessa kipittää ärrän kautta kotiin, kun oli pakko käydä ostamassa Iltalehti. Lööpit nimittäin kirku, kuinka  koulunkäyntiavustaja oli jossain päin Suomea kuristanut 11-vuotiasta oppilasta. Nyt voin samalla tiedottaa kaikille, että en ollut minä, vaikka välillä meinaakin olla kilahtelut lähellä töissä. 

Kyseessä oli joku miespuoleinen avustaja, jolla oli vissiin menny vähän kuppi nurin. Uutisen mukaan tilanne oli lähteny jostain synttärikarkkien jakamisesta, ja kun avustaja oli sanonu jakamisesta kysyvälle synttärisankarille, että hetkisen päästä, niin sankari oli sitten heittäny high fivet kaverin kanssa. Tämä oli kuulemma sitten kimmastuttanut avustajan, oli nostanu mukulan seinälle niin, että takaraivoon oli noussu kuhmu ja kaulaan tullu mustelmat. Toiset oppilaat oli sitten vissiin soittanu poliisit. Tilanneteessa ei oo ollu toista aikuista, kun luokassa ollut sijaisopettaja oli just sillä hetkellä ollu jossain muualla.

Voi hyvänen aika sentään. Mä todellakin tiedän, että tässä työssä oma pinna on välillä niin kireällä, että se soiminen varmaan kuuluu naapuriin asti. Kiire on toisinaan ihan hirveä, sitten jos joku työkaveri sattuu olemaan poissa, niin parhaassa tapauksessa hoidat kahden tai peräti kolmenkin ihmisen duunit. Lapsiryhmät on isoja, ja jos yhdessä 25 lapsen luokassa on muutama vauhtiveikko ja näiden lisäksi jonkun diagnoosin saanut erityislapsi, niin kyllä siinä vauhtia riittää.

Kyllä mua silti ihmetyttää, että eikö lasten kanssa työskentelevällä ihmisellä ole minkäänlaista itsekuria. Okei, mä en todellakaan tiedä, että minkälainen tilanne tuossa on ollu pohjalla. Lapset osaa olla ihan hirveän rasittavia halutessaan, varsinkin nykypäivänä niitä pikku tyranneja tuntuu riittävän, joille ei kotona osata asettaa minkäänlaisia rajoja. Tai ei uskalleta, ettei sille muruselle tule vain paha mieli. Minä itse todellakin tiedän sen tunteen, kun oot niin raivona, että tekis oikeesti mieli huutaa ja kirkua ja kirota, mutta kun sattuu olemaan keskellä tilannetta, joka on pakko viedä loppuun ilman omaa kilahtamista, niin ei siinä auta muu, kuin purra hammasta ja niellä se kiukkunsa.

Mua on lasten toimesta purtu, mua on lyöty ja mua on potkittu mun omassa työssäni. Mulle on huudettu niin törkeitä juttuja päin naamaa, että jos mä itse menisin huutelemaan samanlaisia, mä saisin kyllä syytteen kunnianloukkauksesta. Mä olen joutunut repimään kaksi tappelevaa lasta irti toisistaan, sekä joutunut pitämään kiinni raivarin saaneesta lapsesta toisen aikuisen kanssa, kun yksin en olis enää pärjännyt. Joka helvetin kerta näissä tilanteissa on ollu semmonen olo, että mitä vittua mie oikein teen, miks mie oon tämmöseen lähteny. Noissa tilanteissa se kalpea raivo on vaan ollu pakko purkaa sivuun ja toimia kylmän rauhallisesti ja määrätietosesti, muuten tilanne olis viisinkerroin kaaottinen siihen nähden, mitä se jo alunperin on. 

Se raivo ja kiukku purkautuu yleensä vasta jälkeenpäin, yleensä hillittömänä vapinana. Ei oo kerta eikä kaksi, kun oon tuollaisten tilanteiden selvittelyjen ja purkujen jälkeen istunu pimeessä vessassa pää polvissa ja keskittyny vaan hengittämiseen ja siihen, että se vapina lakkaa. Vasta sen jälkeen kykenee astumaan takasin siihen työminään, ja kohtaamaan sen raivarin saaneen lapsen. On aikoja, millon töissä on hirvee pyöritys ja hommaa viedään eteenpäin ihan hirveen paineen alla, pelästyy joskus itekin sitä kiukkua, mikä niissä vaikeissa tilanteissa iskee pintaan.

Mä jollain tapaa pystyn ymmärtämään sen, että kun menee yli, niin menee yli. Mutta se, että käydään lapseen käsiksi tuolla tapaa, ei oo kyllä oikee tapa purkaa sitä. Mun mielestäni ainakaan. Ennen vaikka sitten lähteä kokonaan pois siitä tilanteesta. Silläkin uhalla, että luokkaan palatessa lapsia saa noukkia alas verhoistakin. Mutta ainakin omat kasvot ja työ on pelastettu siinä. Tottakai sitä joskus saa ja ennen kaikkea pitääkin suuttua. Siinä lapset näkee, että ei toi ole mikään tunteeton robotti, joka vaan pyytää nätisti, että viittisitkö lopettaa. Lapset kyllä kokeilee rajansa ja ne on tehtävä selväksi. 

 Joskus ne omat konstit ja voimavarat vaan meinaa ihan oikeasti loppua kesken. Vuosi sitten syksyllä mä aloin itse olla aika hirveän loppu, kun ei oikeesti tuntunu olevan enää mitään keinoja auttaa sitä omaa avustettavaa. Raivareita tuli vähintään kerran viikossa, mitä pienimmistä syistä ja normaali koulunkäynti ja iltapäiväkerhossa oleilu oli tuskien taivalta. Ihmettelen vieläkin toisinaa, että miten mä oiken olen jaksanu ilman, että oon ite kilahtanu ihan täysin. Onneksi mulla oli niin hyvät tukiverkot ja yhteistyökumppanit, että sain sit tarviimaani apua. 

Mä niin toivon, että tuokin avustajaparka saisi nyt myös sitä tukea ja apua. Tottakai se lapsi on tilanteessa ollu uhri, mutta ei se helppoa varmasti ole sille aikuisellekaan.

Mä en todellakaan halua kuulostaa nyt joltain yli-ihmiseltä ja hehkuttaa, että kun mä nyt pystyn hillitsemään itseni, niin miten joku toinen ei mukamas pysty. Jokainenhan meistä tekee virheitä, nyt vaan taisi jollakulla mennä vähän liikaa yli. Jaksamisia hänelle, kuten myös uhriksi joutuneelle lapselle ja hänen perheelleen.