Mulla on selkeästi alkanu uusi ajanlaskukausi. Tänään on menossa neljäs päivä tupakoinnin lopettamisesta ja... TATTARADAADADAA! Mulla on edelleenkin menny vain ne viis nikotiinipurkkaa. Laastarit on avaamattomissa paketeissa eteisen pöydällä edelleenkin. Enkä oo sortunu.
Mä en tiedä, että minkä kirouksen mä langetan ylleni jos mä jo nyt sanon, että oliko tää oikeasti näin helppoa? Siis sitähän mä en kiellä, etteikö mun tekis tupakkaa mieli. No kyllä tekee! Toissayönä teki niin paljon mieli tupakkaa, että jauhoin purkkaa leuat lonksuen, kävelin olohuoneessa ympyrää ja meinasin oikeesti purskahtaa itkuun. Siinä kohtaa oli ihan hillittömän lähellä, etten marssinu Isännän askille ja sen jälkeen parvekkeelle henkosille.
Mutta mä selvisin! Ja olen selvinny sen jälkeenkin. Tavallista purkkaa kuluu varmaan enemmän, kuin ennen ja vissyä ja limua mä kittaan kanssa aika paljon. Karkkia tekee toki kanssa mieli aika paljon, mutta sen oon kyllä onnistunu jättää kauppaan vielä...
Mä olin ihan varma, että mulle tulee jotain ihan järkyttäviä vierotusoireita. Että mä hikoilen, vapisen, ahdistun, masennun ja kärsin hirveestä päänsärystä. Mut ei. Nyt on alkanu yskittää, kun lima lähtee keuhkoista liikkelle. Että jos tää ei tästä enää tän pahemmaksi muutu, niin en tosiaan olisi osannu edes kuvitella, että seitsemän vuoden tupakoinnista pääsee näinkin helposti eroon.
Mä olen tainnu olla enemmän koukussa siihen tapaan, kun mitä itse nikotiiniin. Että toki mä nyt huomaan, että esim. puhelimessa puhuminen on tosi outoa, kun ei enää voikaan marssia tupakalle. Yöllä Marken kanssa joristessani mä huomasin käveleväni ympäriinsä, siivoilin tavaroita omille paikoilleen ja lopulta lakasin pölykoiria nurkista pois. Hyödyllistä ainaki!
Tänään on sitten ensimmäinen koetus edessä, kun ollaan Main kanssa lähdössä bailaamaan. Onneksi ei oo yhtään tupakkia tässä huushollissa, ettei tuu ihan järetön mieliteko heti ekan sidun jälkeen. Sen verran mä annan itelleni anteeksi, että jos mä humalapäissäni baarissa poltan jonkun tupakasta pari hatsia, niin mä en katso sitä sortumiseksi tai epäonnistumiseksi. Kun mä tiedän, että niiden henkosten jälkeen mä en palaa takasin siihen vanhaan, missä köhyytin maxiaskin kahdessa päivässä. Jos mä alan Isännän perässä marssia tohon parvekkeelle vinkumaan hatseja tai jämiä, niin siinä kohtaa mä olen sortunu. Koska sitten mä teen itselleni liian helpoksi sen, että alotan taas uudestaan. Juurikin kyllä Isäntä puhelimessa jutteli, että kuhan palaa huomenna Helsingistä kotiin ja noi röökit on poltettu niin alkaa hänki lakkoilee.
Saas nähdä, alanko mä saada jotain hulluja kilareita, kun vaan nään Isännän. Ainakin, jos se yrittää tohon partsille tupakalle niin mä olen valmis hirmutekoihin. Se on meinaan ihan suoranaista kiusantekoa.
Mulla on jotenkin hassu fiilis. Mä olen ollu nyt kaks päivää kotona ja tuntuu jotenkin hassulta. Mä haistan nyt niitä kesänloppu -fiiliksiä. Mä muistelen tätä kesää, Berliinin reissua, matkoja kotipuoleen, maalaustalkoita Marken kanssa ja nyt tätä viimesintä pätkää, minkä mä olin Marken luona. Melkein tasan kaks kuukautta sitten me lähdettiin Berliiniin. Mulla on ikävä sinne. Mulla on ikävä Markea. Mulla on ikävä Siliä, BigBrota ja Nekkulaa, jonka kuvia posti eilen toi mulle kolme kappaletta. Mulla on ikävä Sernaa, mä näin toissa yönä unta, miten me oltiin Marken ja Sernan kans kolmistaan bilettämässä jossain, Serna oli jo parantunu ihan kokonaan.
Luojan kiitos Mai tulee tänne illalla ja vielä yöksikin. Vaikka mulla ei mitkään jäätävän paskafiilikset ja ikävät ja ahdistukset olekaan, niin nää osais kyllä muotoutua semmosiksi tässä iltaa kohden. Säästetään ne ahdistus- ja ikäväitkut sitten ens viikonlopulle, kun on oikeasti se kesän viimeinen viikonloppu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti