Hoh, äsken tunnustin Markelle jotain ja totesin melkein samaan hengenvetoon, että tää on asia, mitä en ihan oikeesti ilkee huudella paljon mihinkään. No, huutelen sen silti tännekin kaikkien luettavaksi, ketkä tänne vaan sattuu aina eksymään.
Me nyt kun ollaan tämmösiä keittiöpsykologeja ja kummastellaan millon mitäkin, niin lähti tuossa puheeksi mustasukkaisuus parisuhteessa.
Mun omassa parisuhteessa meillä pelaa luottamus. Mua ei oo koskaan kielletty menemästä johonkin sillä uhalla, että Isäntä epäilis mun olevan jollain ihan hakoteillä. Ja mä tunnen ton oman ukkoni niin hyvin, että se on yksinkertaisesti ihan liian laiska kattelemaan enää toista naista, taitaa tässä yhdessäkin olla ihan tarpeeksi. Siksi toisekseen, jos ei se mua rakastaisi, niin ei me tässä enää edes oltais. Mut noin mä itekin ajattelen. Ensinnäkin, tulisin hulluksi, jos pitäis kahden miehen rutinat ja välähdykset sulatella, yhdessäkin on ihan tarpeeksi. Toisekseen, jos mä en rakastaisi tuota sohvalla rojottavaa miestä, niin en mä istuisi tässä seinän takana.
Palataanpa ajassa muutamia vuosia taaksepäin. Kun tuota... Mie oon joskus ollu ihan sairaan mustis tosta ukkokullastani! Siis ihan oikeesti. Nolottaa ajatuskin niistä ristikuulusteluista, mitä mä olen sille pitänyt, kun on tullu tekstari, soinu puhelin tai ircissä vilkkunu privaikkuna. Kuka soitti? Kuka tekstas? Kenen kans puhut?
Toi Isäntä kun ei perusluonteeltaan oo mikään vittupää, niin minähän tietenkin näin vaikka mitä salasuhteita ihan normaaleissakin keskusteluissa, mitä käydään kenen kanssa vain. Uskoin enemmän niihin omiin kuvitelmiini, kuin siihen, mitä todellisuus oli.
Saatikka sitten, jos se oli lähdössä kavereidensa kanssa jonnekin. Hirveä tenttiminen, että ketä teitä lähtee. Jos porukassa sattui olemaan mukana joku muikkeli, niin siinähän oli jo kohtaus valmiina. Okei, en minä joka helkkarin kilahdustani tietenkään tuolla paljastanut, kun ei vielä asuttu saman katon alla sillon. Mutta vedin kyllä kotona kunnon itkupotkuraivarit yksikseni ja myrkytin mieltäni mitä hirveimmillä kuvitelmilla, että missä se mies nyt luuraa.
Tää kaikki johtu kyllä hyvin pitkälle siitä, että kun meillä oli ihan hirveen pitkä välimatka, niin nähtiin tosi harvoin. Totta kai minuun koski se, että jos Isäntä ihan vaan kaverina vietti aikaa jonkun toisen naispuoleisen kanssa. Mä koin, että se on koko ajan multa pois, kun se nyt luuraa jonkun muidukkeen kanssa kahvilla. Tietty vielä se, että kun se oli ihan silkka mahottomuus, että mun kais ois lähteny kahville/pitsalle/kauppaan, niin se tuntu ihan hirveen pahalle. Sitten vielä se, että kun meillä on se kymmenen vuotta ikäeroa, niin pelkäsin totta kai, että nyt se löytää jonkun fiksun ja hyvinkoulutetun ja nätin ja vaikka mitä muuta olevan omanikäisensä naisen ja minä jään nallina kalliolle.
Jälkeen päin kyllä ihan oikeesti hävettää ja naurattaa oma käytös. Täytyy taas todeta, että on mun ukolla lehmän hermot, kun se ihan oikeesti jakso niitä miun kilahteluja, eikä ilmottanu, että raivoo keskenäsi. Luojan kiitos, se ei myöskään jälkeenpäin oo aukonu mulle päätään, että miten hirvee teini mä olen osannut 18-vuotiaana olla!
Huomaa kyllä, että itsevarmuus on iänmyötä karttunu hirveesti. Ei tuo mun kanssa olis, jos parempaa olis tarjolla. Veikkaan kyllä, että tässä taloudessa pannaan ennen lusikat jakoon, kun aletaan pyörittää toisen selän takana toista suhdetta, sen verran reilua kaveria meissä molemmissa asuu. Vaikka aika vittupäitä osataan kyllä toisiamme kohtaan olla, jos sille päälle satutaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti