Mä lainasin äitiltä limenvirheet kumisaappaat ja kävin iskän, BigBron, Silin ja Neelan kans linturetkellä! Toisin sanoen, me ajeltiin BigBron maasturilla ympäriinsä, käytiin kattomassa kuinka pahasti pellot on jääny tulvien alle ja pongailtiin niitä lintuja ja hirvien jälkiä. Hirviä ei kyllä valitettavasti nähty, jälkiä löyty parit.
Mä olin taas ihan turistina liikenteessa ja kuvailin kaikkea mahdollista. Mä luulen, että jos mä en olis koskaan muuttanu täältä pois, mä en vieläkään osais arvostaa jotain noinkin tavallista, kun linturetkeä. Tai hirviretkeä, jos käydään bongailemassa hirviä. Sitä me tehdään kesällä ja useimmiten yöllä.
Mä olen miettinyt paljon sitä, mitä mä pelkäsin lukiossa ollessani. Mä pelkäsin kaikkein eniten sitä, että mä juutun tänne. Että mä en pääse opiskelemaan mitään, en tuu hankkineeksi omaa kämppää, että mä vaan vuodesta toiseen pyörin tässä äitin ja iskän helmoissa. Koitan pitää kynsin ja hampain nuoruudestani kiinni, enkä itse huomaa sitä onnetonta tilannetta yhtään. Että mä vielä tänkin ikäsenä hilluisin samoilla kulmilla, missä hilluttiin lukiossa ja touhuaisin samoja asioita. Että mä olisin niin juuttunut tänne jumalan selän taakse, etten mun olis sula mahdottomuus enää repiä itseäni irti.
Mä en todellakaan sano, että kaikki täällä asuvat olis semmosia. Vaikka mun molemmat veljet asuu täällä, niillä on molemmilla koulutus, työpaikka, oma asunto ja kohta on molemmilla perhekin. Sellaista elämää vastaan mulla ei toki olisi mitään, jos mä olisin täältä kyennyt sen kaiken onnen löytämään. Mutta sitä mä kammosin, että mä jään tänne kuolemaan sisältäpäin ilman koulutusta, ilman duunia, ilman mitään. Että mä seuraan sivusta, kuinka mun ystävät lentää pesästä ja lähtee maailmalle elämään elämäänsä. Bailaisin vuodesta toiseen uusien ylioppilaiden kevätbileissä ja kuuntelisin haikein mielin niiden suunnitelmia elämästä.
Luojan kiitos, mä olen päässyt pois. Kiitos, kun mä olen saanut itselleni kasattua elämän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti