Joskus mua vähän pelottaa

Mietin tuossa, kun kapusin töistä tullessani portaita pitkin kotiovelle, että minun elämässäni on selkästi kaksi sellaista pelkoa, jotka toisinaan meinaa tehdä elämisestä hankalaa. Tai no jos ei nyt ihan sanan varsinaisessa merkityksessä hankalaa, niin ainakin ne vaikuttaa toisinaan aika merkittävästikin meikäläisen elämässä. 

Syy, miksi minä niitä portaita pitkin taapersin painavan kassin ja kipeän kropan (kiitos eilisen urheilusuorituskompuroimiseni) kanssa oli se, että alakerrassa oli hissiin tulossa joku pariskunta. Minä oon kakarasta asti pelänny ahtaita paikkoja. Hissejä oon kammonnu ihan pienestä asti. Ite en ees muista ensimmäistä kertaa, kun oon kieltäytyny hissiin menemästä, mutta mummo varmasti muistaa! Se on nimittäin joutunu kantamaan mut sairaalaan viidenteen kerrokseen, kun mentiin kattomaan äitiä ja LilBrota ekan kerran ja minen ollu suostunu lähtemään hissiin. 

Kun me muutettiin tähän taloon, minä juoksin koko muutonkin portaita pitkin. Onneksi asutaan vaan kolmannessa kerroksessa, ettei mistään jäätävistä rappumääristä ole kyse. Meni varmaan pari kuukautta niin, että kannoin kauppakassitkin kävellen, ennen kuin suostuin menemään hissiin. Nyt siihen taitoon on tullut opeteltua, mutta auta armias, jos samaan hissiin on tulossa vieraita ihmisiä. En suostu menemään. Ahdistaa ajatuskin siitä, että joutuisin seisomaan sen vajaan minuutin samassa pikku kopperossa jonkun naapurin tai muun vieraan ihmisen kanssa. Siksi siis tänäänkin tulin portaita pitkin. 

Tähän samaan minä luen sen, että joskus ruuhkabusseissa meen lähestulkoon paniikkiin. Musta on kamalaa, että mun viereen tulee joku istumaan ja sekin käytävä siinä bussin keskellä on miehitetty. Alan samantien pohtia, että mitäs jos vieruskaveri ei nousekaan ylös, tai käytävällä seisojat ei väistä ja minä en pääse bussista omalla pysäkilläni ulos. Se on ihan kamala tunne. Se alkaa siitä, että tulee semmoinen epämukava olo. Sen jälkeen alka sydän hakkaamaan lujempaa ja hengitys rupeaa kiihtymään, sitten alkaa nousta hiki pintaan. Joitakin kertoja oon tästä syystä jääny pysäkkiä tai paria aiemmin rynniny bussista ulos, kun en oo yksinkertaisesti enää kestäny.

Ahtaanpaikankammo esiintyy mulla myös siten, että mä saan sätkyn, jos mun jalat ei pääse liikkumaan. Isäntä-parka joskus mein yhteiselon alkuaikoina erehty heittämään jalkansa mun jalkojen päälle, kun ruvettiin nukkumaan. Sain siitä ihan jäätävän sätkyn! Samoin meinasin saada vuosi sitten syksyllä, kun nukuttiin Marken ja Sernan kanssa yks yö Raumalla autossa. Pistettiin takapenkki nurin ja nukuttiin Marken kanssa jalat takakontissa, yöllä pidin pikku potkiutumiset kun olin liukunut niin, ettei jalat mahtunu kunnolla liikkumaan. BigBron ja Silin koirat tykkää kans tulla aina polvien päälle nukkumaan, onneksi en oo kummallekaan mitään vammoja aiheuttanu, kun alan potkiutumaan ihan hädissäni keskellä yötä, kun jalkojen päällä on aika pirun monta kiloa nukkuvaa koiraa. 

En suostu menemään kyytiin henkilöauton takapenkille, jos autossa ei ole takaovia. Välttämättömän pakon edessä toki menen, mutta sittenkin mietin koko ajan, että mitä jos kuski kuhauttaa auton katolleen, niin minä oon satimessa ja pahasti.

Toinen mun elämääni vaikuttava pelko on pimeä. Minä pelkään pimeetä ihan hirveesti. Täällä kaupungissa se ei niin paljon vaikuta, kun katuvalot paistaa oikeastaan aina pimeässä. Eikä mua sinänsä pelota, jos vaikka nyt räpsähtäis sähköt poikki, kun oon kuitenkin kotona. 

Mun pimeänpelko on jotain ihan lamauttavaa. Syksyllä kotipuolessa käydessä ihan aikuistenoikeasti kuvittelin, että voin ihan hyvin kävellä muutaman sata metriä BigBron ja Silin luota äitin ja iskän luokse, mutta toisin kävi. Siellä landella on niin säkkipimeää, ettei nää edes omaa kättään. Pääsin vissiin puoleenväliin, kun jäädyin paikalleni ihan täysin. En uskaltanu hievahtaakaan ja kädet vapisten kaivoin puhelimen taskusta ja soitin BigBrolle. Ääni vapisten käskin sen tulla viemään mut, taisin niinkin nätisti pyytää, että nyt vittu tuut tai mä rikon sun autos saatana! Tulihan se onneksi, eikä velimiehen ilmekään värähtänyt kun kiipesin autoon ja tuhahdin, että uskallapas nauraa. 

Tästä syystä pimeäntultua vältän tupakointia kotipuolessa. Tai sitten kökötän rappusten reunalla sen alueen sisällä, mihin ulkovalo kantaa. Siinä on vaan se riskinsä, että siellä pimeydessä vaanivat möröt näkee mut, mutta mä en näe niitä. 

Jos mä ajan autolla vaikkapa Marken luota kotiin ilta-aikaan, mä toivon koko ajan, ettei tulis tilannetta, minkä takia mun pitäis pysähtyä ja nousta autosta. Mä kuolisin kauhusta, jos joku huitois tien poskessa mua pysähtymään. Mun mielikuvissani pahin mahdollinen vaihtoehto ois se, että se huitoja kiskois mut ulos autosta, pöllis mun auton ja jättäis mut yksinäni tienposkeen pimeeseen, keskelle ei mitään.

Mä olen teini-ikäsenä saanu ihan jäätävän itkupaniikkikohtauksen pimeänpelkoni takia. Olin mun exän kanssa kävelemässä yhtenä syysiltana mun senaikasen bestiksen luokse, ja oli pimeetä kun jouluna persesilmässä. Mä puristin exän kättä ihan kauhuissani, kun se keksi heittää, että seisooks tuolla tien reunassa joku. Mä jumituin paikalleni ja siinä kohtaa kuvittelin näkeväni vaikka mitä mörköjä siellä mettänpuskassa. Aloin parkumaan ihan hysteerisenä, että mua pelottaa ja mä en pysty kävelemään ja nyt sieltä tulee joku sekopääraiskarimurhaaja ja tappaa meidät just nyt tähän.

Sekin taisi sitten loppujenlopuksi päättyä niin, että bestis tuli fillarin kanssa kilometrin matkan vastaan helvetinmoisen taskulampun kanssa.

Marken luona mä en suostu nukkumaan, jos makuuhuoneessa olis sälekaihtimiet auki. Kuvittelen koko ajan, että siihen ikkunan taakse ilmestyy joku seisomaan ja tuijottamaan sisään. Päiväsaikaan mä en edes muista mokomaa asiaa. Samoin kotona on parvekkeen oven edessä oltava verho. Marken luona tää on sentäs vähän realistisempi pelko, kun se asuu maantasossa, mutta meidän parveke on kuitenkin kolmannessa kerroksessa. Mutta älkää kertoko sitä mulle, kertokaa se mun pelolleni. 

Mä en siis voi mennä lenkille pimeään, ellei reitti oo hyvin valaistu. Töihin kävellessä bussipysäkiltä en voi käyttää oikopolkua, koska se on aamuisin ihan säkkipimeä reitti, vaan menen suht hyvin valaistua jalkakäytävää pitkin. Vaikka joskus mietin, että kyllä mä nyt tän kerran voin tosta mennä, se yritys voi päättyä siihen, että kyyhötän jossain kuusen alla ja soitan parkuen töihin, että nyt joku hakemaan mua valonheittimen kanssa, tai poltan koko koulun kuhan päivä valkenee ja tulee valoisaa. 

 

Jos rappukäytävästä palais valot, niin ennen hyppäisin parvekkeelta, kuin menisin sinne pimeeseen pöhkimään.

 Ps. Aamupojat laulaa selkeesti mun ajatuksiani... :D