Kun ei halua olla aikuinen

Onneksi ootte nyt jo kaikki aikuisia.

Nuo sanat minä kuulin äitin suusta viimeksi toissailtana, kun se soitti mulle. Kun lähti puhe siitä, että se oli sairaalassa ekan yön istunut sängyn reunalla ja miettinyt, että mitä jos löytyy jotain ikävämpää ja tämä olikin sitten tässä. Äiti oli mielessään jo jakanut korunsakin valmiiksi. Minulle kaikki muut Kalevalakorut ja Neppulalle yksi riipus ja rannekoru. Sitten se oli vaan toistellut, että lapset on nyt aikuisia, kyllä ne pärjää. Minä ja mun veljet ollaan vahvoja, kukaan ei ole yksin ja me pidetään iskästäkin huoli, jos hälle sattuu jotain.

Ei, mutta kun minä en halua olla aikuinen. Tuossa kahden päivän aikana, kun itkin vessan lattialla pahaa oloani ja pelkäsin, että jos tämä oksentaminen ei lopu, minä halusin olla taas lapsi. Minä halusin äitin pitävän hiuksia pois silmiltä, kun minä yökkään sisuskalujani pihalle. Sitten äiti tai iskä olisi kantanu sohvalle jaffaa ja sipsiä ja jotain syötävää, mikä vaan sattuu menemään suusta alas. On minulla tuo isäntä, joka koitti parhaansa mukaan hoitaa, mutta ei se ole sama asia. 

Lapsena kaikki oli niin huoletonta ja helppoa. Lapsena minä aina haaveilin siitä, että sitten kun minä olen aikuinen. Mietin jo valmiiksi, mitä minä elämältä haluan ja mitä kaikkea minulla on valmiina, kun minä täytän 25 vuotta. Eipä mahtanu niistä asioista toteutua mikään, mutta hyvähän se oli haaveilla. 

Minun lapsuuteni oli onnellinen. Minä opin ihan pienestä pitäen arvostamaan elämän pieniä asioita, meillä kun ei ollut sitä rahaa syydettäväksi ympäriinsä. En minä koe, että olisi koskaan tarvinnu koskaan tuntea puutetta mistään, mutta huomattavasti vähemmällä materialla sitä oli pärjättävä, kuin moni kaveri. 

Minusta oli ihan normaalia, että minulla oli tasan yhdet farkut, joilla pärjäsi niin kauan, että ne kului puhki tai niistä kasvoi ulos. Meillä ei tullut uusia leluja, kirjoja ja tai cd-levyjä, kuin jouluna tai synttäreinä. Isompana ei osannut edes haaveilla vaikka konserttilipuista, kun ei meillä semmoiseen olisi ollut varaa. Seiskalla kaverit alkoi suunnitella, että tehdään kesäreissu Helsinkiin. Minä ymmärsin jo ensimmäisestä lauseesta alkaen, että nämä suunnitelmat ei koske mua. Mulla ei olisi ollut mitään mahiksia saada rahaa junalippuihin Helsinkiin ja sen lisäksi vielä rahaa siihen elämiseen siellä. Tätähän ei kaikki kaverit ymmärtäny. No eiks sun vanhemmilta muka irtoo?

Tyhjästä on paha nyhjästä. En haluu kuulostaa mitenkään katkeralta, mutta minä tiedän, että mitä se on, kun koulussa on syötävä maha täyteen, kun iltapäivällä voi kotona olla vähän köyhemmin ruokaa. Nekin ajat on nähty. Tai kun ei ole liikuntatunnilla mahdollisuus osallistua johonkin, mikä maksaa kympin per osallistuja. Minä en omistanut teini-ikäisenä aurinkolaseja, uusinta mallia olevaa puhelinta saatikka jonkunsortin pelikonsolia. Toisille nämä oli itsestäänselvyyksiä. Minä pärjäsin ilmankin, enkä osannut mokomia edes olla vailla, kun tiesin, että ei äiti ja iskä ilkeyttään mokomia jättäneet hommaamatta. 

Tuo kaikki on ihan oikeasti opettanu siihen, että onnea ei osteta rahalla. Kun on rakkautta ja ne tärkeät ihmiset, se on jotaki semmosta, mitä ei voi ostaa, vaikka olis viis jättipottia tilillä. Kivaa voi olla ilman, että maksetaan ittensä kipeäksi viikon lomasta lapissa tai Teneriffalla, kun osaa vaan nauttia siitä kotona olemisesta. Siitä minä olen kiitollinen, ettei ole tarvinnut tuota alkaa enää aikuisena opettelemaan. Omilleen muuttamisen jälkeen, kun kotona on raha-asiat ollu paremmalla mallilla, on sitten autettu vähän enemmän. En minä tietenkään ole vähän väliä ollut käsi ojossa siihen suuntaan, mutta tarpeentullen oon kyllä apua pyytäny.

Tästä kaikesta huolimatta sitä välillä miettii, että kun voisi olla vielä lapsi. Kun ei ihan oikeasti tarvinnut huolehtia yhtään mistään. Vaikka äiti on nyt ihan kunnossa, minä olen silti huolehtinut itseni ihan uupuneeksi asti. Minä en voi sille mitään, että minä mietin sitäkin, että äitin siskot oli minun ikiä, kun ukki nukkui pois. Miten ne ikinä on selvinneet siitä? Minä olin sillon kymmenen vanha, ja tätit oli mun mielestä niin aikuisia. 

Minä en ikinä ole niin aikuinen, että olisin valmis luopumaan, en ikinä. En minä sitä äitille mene sanomaan, jos se saa itselleen rohkeutta sillä, että toistelee itselleen, että kaikki on hyvin kun lapset on jo aikuisia.

Se onnellisuudentunne, mitä minä tulen taas lauantaina tuntemaan, on jotain sanoinkuvaamatonta. Kun pääsen perille kotipuoleen, BigBro ja Sil tulee Neppulan kanssa ja äiti ja iskä on siinä kanssa. Kun vaihdetaan kuulumisia, naljaillaan toisilleen hyväntahtoisesti ja nauretaan vedet silmissä. LilBrokin ehkä näyttää nokkansa. Se on minulle semmoista laatuaikaa, mitä ei voi korvata millään. Vaikka minua kuin väsyttää pitkän matkan kulkeminen, minä olen kyllä valmis tekemään sen vaikka päälläni seisten. 

Minulla on ikävä kotiin.