Mun selkä ja takapuoli huutaa kuolemaa, kun reissasin taas junalla kotiin. Mä mietin tuossa tullessa, että mitenkähän pitkä matka tulis, jos pistäis peräkkäin kaikki ne kilometrit, jotka mä olen junalla reissannu millon mihinkäkin suuntaan. Pääsis varmaan pian kuuhun asti. Mä olen tälleen pikaisesti laskettuna reissannu kahdeksan ja puol vuotta junalla halki Suomen. Välillä toki muuallekin, mutta eniten tätä väliä. Mä olen nähny samat asemat lukemattomia kertoja, mutta on tullu seistyä välillä Pieksämäen, Kuopion ja Turun lisäksi myös Jyväskylässä, Tampereella, Joensuussa, Pasilassa...
Mä olen myös nähny yhdet miljoonat jäähyväiset. Ja varmaan yhtä monta onnellista jälleennäkemistä. Mä olen myös lukemattomat kerrat ollu itse se, joka parkuu asemalla Isännän rintaa vasten, enkä oo halunnu päästää irti ja lähteä taas pois. Monta kertaa mä myös olen juossu tuon syliin pitkästä aikaa. Nykyään mun sisällä tuntuu hirveän lämpimältä, kun mä näen junan ikkunasta, kun asemalla seisoo äiti ja iskä tai BigBro ja Sil odottamassa mua, kun mä menen sinne päin. Eikä mee kauan, niin siellä seisoo myös Neppula odottamassa, kun kummitäti tulee kylään.
Juna seiso tänään Tampereen asemalla vartin verran. Mä kipasen siinä kohtaa aina polttamaan tupangin siihen asemalaiturille, niinkun tein nytkin. Siinä tupakoidessani mä näin, miten siihen laiturille tuli semmonen nuorimies kassien ja pussien kanssa, sitä saattamassa oli nuorehko nainen ja semmonen pikku tyttö, mikä osas just kävellä. Mä kuulin, kun ne jutteli siinä muita mukavia ja sitten se nainen sano sille tytölle, että Sano enolle heippa. Sen jälkeen mä jäin vaan tuijottamaan, kun se tyllerö juoksi sen miehen syliin. Miten se mies rutisti sen ihan hirveän lujaa itteensä vasten ja ihan selkeästi taisteli kyyneliä vastaan.
Siis voi hyvä Jumala, miten muhun koski sen miehen puolesta. Mä niin tiesin sen tunteen, ja mä näin, miten kovaa siihen mieheen sattu, kun se keräs kaikki kimpsunsa ja kampsunsa ja nousi junaan. Mä en enää pystyny jäämään seuraamaan, että jäikö se miehen sisko ja tyttö vilkuttamaan junalle, mun oli pakko rynniä junaan sisälle ja suoraan vessaan itkemään. Mun tuli niin ikävä mun Neelaa. Se lähteminen on joka kerta niin saatanan raastavaa. Se tuntuu sille, kun sydän revittäis joka kerta rinnasta irti, ja osa musta jää aina sinne Neelan kanssa.
Tää on tätä samaa ruikutusta joka kerta, kun mä tulen kotipuolesta takaisin tänne kotiin. Mun vaan on niin helkkarin ikävä sillä hetkellä, etten mä tiedä, että miten päin mä olisin. Tänään oli yllättävän helppo lähtö, vasta sillon Tampereella oikeesti tuntu sille, että mä en enää kestä. Mun ei tehnyt yhtään pahaa, kun äiti ja iskä jäi seisomaan asemalle ja vilkutti mulle, kun mun juna lähti liikkeelle. Mutta auta armias, jos siellä ois seissy BigBro ja Sil Neelan kanssa. Onnea vaan mulle sitten, mä alan sen jälkeen pian taas olla se, joka itkeä tillittää junassa koko helvetin matkan läpi Suomen. Sitä mä olen tehny yhden sata ja kolme kertaa ennenkin, aina täältä lähtiessä, kun asuin vielä kotona.
Enkä taida olla sen enempää ensimmäinen, kun viimenenkään. Mutta sen mä vaan sanon, että mä helvetti soikoon vihaan asemia. Mä vihaan lähtemistä, mä vihaan jäähyväisiä. Kun ne koskee joka kerta yhtä paljon, vaikka aina tietää palaavansa takaisin jossain vaiheessa.
1 kommentti:
Jäähyväiset on aina se vaikein asia, etenkin jos kyseessä on ikuiset jäähyväiset. Kun tuttua, sukulaista tmv. ei näe enää koskaan.
Itse olen tämän vuoden aikana menettänyt jo neljä sukulaista, tuttua tai muuten vain läheisiä.
Jotenkin sitä aina vain odottaa, että kyllä minä sen vielä näen tulevan kadulla vastaan, mutta niin ei tule koskaan tapahtumaan.
Lähetä kommentti