Joo, tulipa sitten ryntäiltyä vaatekaupoilla töitten jälkeen. Bigbron tyllerö kastetaan ens lauantaina ja tämä tästä sai suuren kunnian pitää neitiä sylissään ko. toimituksen ajan. Ekana tietenkin nousi hirveä stressihiki pintaan, mitä mä puen päälle? Nyt on onneksi sekin ongelma selvitetty, mutta ei se helppoa ollut.
Mä rakastan shoppailua. Siis semmoista shoppailua, kun kuljeskellaan jonkun kivan ihmisen kanssa kaupasta toiseen, katellaan, hypistellään ja ehkä jopa sovitellaan. Ei varsinaisesti edes etsitä mitään tiettyä ostettavaa. Mutta voi pyhä lehmä sentäs, kun on pakko mennä vaateostoksille! Hiki tulee jo siinä vaiheessa, kun astuu kauppaan sisälle. Sit alkaa etsiminen. Mikään ei näytä silmään kivalta ja juuri Siltä Oikealta vaatteelta siihen tilaisuuteen, mihin rättiä ollaan hakemassa. Sitten, jos sopii silmään niin on hyvin epätodennäköistä, että rekistä löytyy meikäläisen kokoluokkaa oleva kude.
Ja se sovittaminen. Sovituskoppien valot ja peilit ei anna mitään anteeksi. Siinä, jos jossain tuntee ittensä hirveennäköseksi norsuksi, kun on suoraan töistä liikenteessä ja pahimmassa tapauksessa seisoo alusvaatteisillaan sen pienen hetken, kun riuhtoo uutta vaatetta päälle. Itsetunto suorastaan kohoaa.
No, vaiva palkittiin, mukaan lähti pitkähihainen violetti tunika. Huomatkaa, kerrankin ostin jotain muuta, kuin sitä iänikuista mustaa! Mustassa kun ei näy hikiläntit ja fiksummat on kertonu, että musta mukamas hoikistaa. Tiedä siitä sitten.
Nyt olis vielä etsittävä iskälle yhdistetty synttäri- ja isänpäivälahja. Voi armas ristus sentäs, siinäki se on yks homma edessä. Okei, mä tiedän, että vaikka ostaisin sille vessaharjan, niin se ois otettu ja kiitollinen, kun sen ainut tytär tulee puolen Suomen takaa käymään ja tuo sen lahjan. Ja on ihan ite valinnu ja ostanu sen. Don't get me wrong, kyllä mä muistan iskää (ja äitiä ja veljiä) aina merkkipäivinä! Mut tajusin kyllä jo siinä vaiheessa, kun annoin iskälle vuonna kivi ja kypärä joksikin lahjaksi maailman rumimman itseneulomani pipon, että ei se lahja, vaan se ajatus. Äiti hävitti sen pipon pari kesää sitten, kun mä niin kauniisti pyysin. Ehkä myös vähän uhkailin. Tais olla iskän lempipipo.
Tehtiin muuten muksujen kanssa tänään töissä isänpäiväjuttuja! Täyttelin yhden ekaluokkalaisen kanssa semmosta kivaa kyselyä, mihin piti kertoilla isästä erilaisia juttuja. Mä meinasin vetää syljet väärään kurkkuun, kun yksi murunen siinä pohdiskeli, että "meidän isi on kakskyt viis!" Jumalauta, samanikänen kun minä. Sillä hetkellä tunsin itseni niin halvatun vanhaksi. Piti ihan hetki koota itseään, että selvisin tästä kriisistä.
No, loppukaneetiksi piti sitten jokaisen sanoa omasta isistä jotain kivaa. Se kommentti aiheutti hienosti yskänpuuskaksi naamioidun huutonaurun.
"Mä tykkään susta isi ihan hirveesti, vaikka sä pieretkin kamalan paljon!"
Mä rakastan shoppailua. Siis semmoista shoppailua, kun kuljeskellaan jonkun kivan ihmisen kanssa kaupasta toiseen, katellaan, hypistellään ja ehkä jopa sovitellaan. Ei varsinaisesti edes etsitä mitään tiettyä ostettavaa. Mutta voi pyhä lehmä sentäs, kun on pakko mennä vaateostoksille! Hiki tulee jo siinä vaiheessa, kun astuu kauppaan sisälle. Sit alkaa etsiminen. Mikään ei näytä silmään kivalta ja juuri Siltä Oikealta vaatteelta siihen tilaisuuteen, mihin rättiä ollaan hakemassa. Sitten, jos sopii silmään niin on hyvin epätodennäköistä, että rekistä löytyy meikäläisen kokoluokkaa oleva kude.
Ja se sovittaminen. Sovituskoppien valot ja peilit ei anna mitään anteeksi. Siinä, jos jossain tuntee ittensä hirveennäköseksi norsuksi, kun on suoraan töistä liikenteessä ja pahimmassa tapauksessa seisoo alusvaatteisillaan sen pienen hetken, kun riuhtoo uutta vaatetta päälle. Itsetunto suorastaan kohoaa.
No, vaiva palkittiin, mukaan lähti pitkähihainen violetti tunika. Huomatkaa, kerrankin ostin jotain muuta, kuin sitä iänikuista mustaa! Mustassa kun ei näy hikiläntit ja fiksummat on kertonu, että musta mukamas hoikistaa. Tiedä siitä sitten.
Nyt olis vielä etsittävä iskälle yhdistetty synttäri- ja isänpäivälahja. Voi armas ristus sentäs, siinäki se on yks homma edessä. Okei, mä tiedän, että vaikka ostaisin sille vessaharjan, niin se ois otettu ja kiitollinen, kun sen ainut tytär tulee puolen Suomen takaa käymään ja tuo sen lahjan. Ja on ihan ite valinnu ja ostanu sen. Don't get me wrong, kyllä mä muistan iskää (ja äitiä ja veljiä) aina merkkipäivinä! Mut tajusin kyllä jo siinä vaiheessa, kun annoin iskälle vuonna kivi ja kypärä joksikin lahjaksi maailman rumimman itseneulomani pipon, että ei se lahja, vaan se ajatus. Äiti hävitti sen pipon pari kesää sitten, kun mä niin kauniisti pyysin. Ehkä myös vähän uhkailin. Tais olla iskän lempipipo.
Tehtiin muuten muksujen kanssa tänään töissä isänpäiväjuttuja! Täyttelin yhden ekaluokkalaisen kanssa semmosta kivaa kyselyä, mihin piti kertoilla isästä erilaisia juttuja. Mä meinasin vetää syljet väärään kurkkuun, kun yksi murunen siinä pohdiskeli, että "meidän isi on kakskyt viis!" Jumalauta, samanikänen kun minä. Sillä hetkellä tunsin itseni niin halvatun vanhaksi. Piti ihan hetki koota itseään, että selvisin tästä kriisistä.
No, loppukaneetiksi piti sitten jokaisen sanoa omasta isistä jotain kivaa. Se kommentti aiheutti hienosti yskänpuuskaksi naamioidun huutonaurun.
"Mä tykkään susta isi ihan hirveesti, vaikka sä pieretkin kamalan paljon!"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti