Tänään töissä aloin vertailla omaa ala-astettani tohon nykyiseen työpaikkaani ja täytyy kyllä sanoa, että meinasi kyllä aika katkeransuloinen nauru päästä.
Minä aloitin opintieni syksyllä 1993, kun reppu selässä keikkuen suunnistin Bigbron perässä pikkukylän ala-asteelle. Silloin se oli vielä ala-aste, nykyisinhän on vaan pelkkä peruskoulu, joka on sitten jaettu yläkouluun ja alakouluun. Meidän koulussa oli siihen aikaan oppilaita siinä 30 hujakoilla. Vähimmillään taisi olla 28, enimmillään vähän vajaat 50. Luokat oli yhdysluokkia, eka- ja tokaluokkalaiset iskettiin alaluokkaan ja siitä ylöspäin loput yläluokkaan. Hah, mitä jaottelua. Yläluokkalaiset oli totta kai henkisesti monta kertaa fiksumpia ja filmaattisempia, kuin ne onnettomat alaluokkalaiset.
Lähdetäänpä liikkeelle vaikka siitä, että siinä koulussa, missä meikäläinenkin kuusi vuotta puursi, ei taidettu koko sinä aikana tuntea termiä välituntivalvonta. Tai sitten tunnettiin, mutta opettajilla oli tärkeämpääkin tekemistä, kuin olla vahtimassa ulkona riekkuvia kakaroita. Itsehän onnistuin ekaluokkalaisena laskemaan mäkeä sillä tavalla, että läpsähdin laskun jälkeen jäätikköön naama edellä. Tuloksena hirveä parku, haljennut huuli ja kaksi katkennutta etuhammasta. Ja olivat muuten jo rautahampaita. Opettajan mielestä tämä ei ollut juttu eikä mikään. Mitä sitä suotta kotiin soittelemaan tai lasta hammaslääkäriin lähettämään, ollaanhan sitä menossa hammastarkastukseen seuraavalla viikolla. Oli äiti kyllä aika vihainen, kun tämä neiti paineli kotiin huulet ruvella.
Nykyään ei tuommonen olisi enää ees mahdollista! Koulujen pihoilla seisoo yksi opettaja valvomassa koko pihaa ja lapsia, lisäksi mukana on yleensä avustaja tai pari valvomassa jotain tiettyjä tapauksia. Jos tommosia samanlaisia onnettomuuksia pääsee sattumaan, kun mulle aikoinani, niin se on suorinta tietä hammaslääkäriin.
Musiikin, kuvaamataidon ja liikunnan opetus oli arsesta ja aika pirun syvältä. Musiikinopetus koostui kasetin mukana lauletuista lauluista, muutamasta teoriatunnista (missä käsiteltiin ulkomaisia säveltäjiä), levyraadeista ja armottomasta riehumisesta. Onko edes koomista, että musiikkia opettaa naikkonen, joka ei itse osaa edes laulaa? Saatikka sitten, että tuntisi nuotteja. Ei meinaan meidän koulussa opeteltu niitäkään. Oli aika järkytys mennä yläasteelle, kun paiskattiin basso käteen, että alahan tyttö soitella.
Kuvaamataidon tunneilla piirrettiin. Ja piirrettiin toisenkin kerran. Seuraavalla kerralla piirrettiin taas vähän lisää. Kerroinko jo, että me piirrettiin aika paljon? Tämäkin kaikki ilman minkään valtakunnan opastusta asiaan. Toki sen piirroksensa sai sitten värittää vesiväreilläkin, mutta harvemminpa niitten kanssa tuli läträttyä. Kun ei herranen aika osannut! Yläasteen alettua kuviskin tuntui ihan taivaalta, kun puuhattiin vaikka mitä kaikkea mukavaa ja sitä hommaa oikeasti opeteltiin.
Liikunnan tunnit. Voi pyhä lehmä sentään. Tähän väliin kerrottakoon, että minä olin lapsi, joka rakasti liikuntaa ja urheilua. Harrastin tanssia, olin vikkelä kintuistani, tykkäsin pesäpallosta, yleisurheilusta ja pysyin pystyssä niin luistimilla kuin suksillakin. Liikuntatuntien sisältö määräytyi syksyllä jalkapallosta, keväällä pesäpallosta ja talvella siitä perkeleen hiihdosta ja välillä sitten luisteltiinkin. Ainoa, mitä opettaja arvosti, oli se kilpahiihto. Yhden oppitunnin aikana olisi pitänyt painaa verenmaku suussa vähintään viisi kilometria, muuten et ollut mitään. Luistelutunneilla pelattiin jääpalloa. Tai tytöt sohivat epämääräisesti ringetteä siellä toisen maalin taakse tehdyssä tilassa, joka oli kooltaan ehkä viitisen neliömetriä. Koska eiväthän tytöt osaa jääpalloa pelata, herrattunen kuitenkin.
Sisäliikunnassa pelattiin joko koripalloa tai lentopalloa. Eihän siinä mitään, mutta näittenkin pelien säännöt selvisivät lopullisesti vasta yläasteella. Mitä sitä suotta kertomaan, että mikä tässä on sallittua ja mikä ei, tai mikä on pelin idea. Tekemällähän sitä parhaiten oppii. Koripallossa ei tietenkään saanut kuljettaa sitä palloa, kun eihän siitä mitään tule. Tietenkään.Tiedä sitten, minkälaiset liikuntatraumat tuollakin syntyi niille, jotka jo silloin inhosi sitä liikuntaa. Pituusjärjestyksessä seisomista ja sitä, kun joskus oli telinevoimistelua. Kuinka jokaisen piti vuoronperään mennä kolmen muun kanssa kaikkien eteen hyppäämään hyppynarua, pyörittämään vannetta tai jotain muuta julkista nöyryytystä.
Englannin opiskelu oli jotain ihan omaa luokkaansa. Kertoo varmaan paljon, että kolmannen luokan kevätpuolella jäin kotona kiinni siitä, etten ollut tehnyt englannin kotiläksyjä kertaakaan. Niinä kertoina, kun opettaja vaivautui tehtävät tarkistamaan tehtävät, pikku-Aino vaan räpsytteli silmiään, että hupsista, taisi päästä unohtumaan. Opettaja vaan hymyili lempeästi. No ei se haittaa.
No vain perkele, kyllähän se haittaa. Kertaakaan ei tuosta lähtenyt ilmoitusta kotiin, enkä joutunut jäämään koulun jälkeen tekemään niitä läksyjä. Jostain kumman syystä kyllä äitimuori kävi englannin työkirjan jokaikinen kerta läpi siitä eteenpäin ja ne läksyt tehtiin, tai itkettiin ja tehtiin. Tokihan sitä vikaa itsessäkin oli, mutta oli kyllä opettajassakin. Minä kun en suinkaan ollut ainut, kuka oli näin kuvitellut luistelevansa englannin opiskelusta läpi.
Opettajan asenne oppilaita kohtaan oli muutenkin aina kaikkea muuta, kuin kannustava. Allekirjoittanut sai toimia sijaiskärsijänä, kun Bigbro ei todellakaan ollut mikään mallioppilas. Lisäksi, kun vielä sattui omaamaan paljon mielipiteitä (ja toi ne myöskin julki sille päälle sattuessaan), sitä paskaa satoi niskaan oikein lapiokaupalla. Opettajan mieleen ei vissiin tullut koskaan se, että kannustamalla voisi saada aikaan parempaa jälkeä, kuin sillä iänikuisella halveksunnalla kaikkia kohtaan. Perseennuolijat ja kilpahiihtäjät oli jumalasta seuraavia. Tai kolmansia, koska opettaja itse oli seuraava. Kansankynttilän lempilausahdus olikin, että tämä tapa on toiminut viimeiset 30 vuotta, niin se saa toimia nytkin.
Lisäksi oon nykysin paljon miettinyt sitä, että minkähänlainen huoli on mahtanut äitillä ja iskällä olla, kun diabeetikko lapsi lähetetään kouluun. Ainoa ihminen, joka hommasta vähääkään ymmärsi, oli koulun kiltti keittäjä. Muistan vielä tänäkin päivänä, miten ekaluokalla karkasi verensokerit niin alas, että aloin jo pikkuhiljaa sekoilemaan, mutta en vissiin vaan itse ollut tunnistanut omia oireitani. Opettaja vaan tuhahteli, että koitapas Aino nyt keskittyä ja lopeta se hölmöily. Nii-in. Tänä päivänä omassa työssäni minä olen vääntänyt rautalangasta diabeetikkolasten opettajille, että jos lapsi alkaa yhdenäkin käyttäytyä ihan kummallisesti, niin silloin saattaa jotain olla vialla. Että kiireellä mittaamaan sitä verensokeria ja jos tilanne sille näyttää, niin minut saa tulla omasta luokasta hakemaan ja tsekkaamaan tilannetta.
Että on sitä vissiin ainakin tässä asiassa menty eteenpäin ja hurjasti. Toivon todellakin, että mun työpaikkani koululaisille jäis alakouluajasta vähän mukavampi maku suuhun, kuin itselle on jääny. Sitä koittaa kaikin keinoin aina muistuttaa itelleen, että miltä itestä mikäkin tuntu ja tehä sitä mukaa asioita ihan erilailla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti