Kymmenen vuotta sitten mä olin päättämässä peruskouluani. Tajusin tiistaina, että hitto soikoon miten pitkä aika siitä oikeasti jo on. Eilen mä kelailin illalla ennen nukahtamistani, että mitä mun elämässäni silloin tapahtu. Muistelin ihmisiä, elämää ja ennenkaikkea mua itteeni.
Mä olin 16-vuotias. Omasta mielestäni olin niin maan saatanan aikuinen, vaikka todellisuudessa mä olin niin hiton hukassa oman itteni kanssa. Mä en tiennyt, mihin mä kuuluin. Mä en tiennyt, mitä multa haluttiin. Mä en tiennyt, olinko mä aikuinen vai vielä ihan lapsi, enkä mä oikeasti edes tiennyt, että mitä mä olisin halunnut olla. Mä olin se rikkinäinen, murrosiän loppuvaihetta käyvä teini, jolla oli koko maailma avoinna ja elämä edessä.
Mun mieleeni muistu illalla yks tapaus, joka on kaikessa pienuudessaan syöpyny tosi syvälle muistoihini. Oltiin tulossa kavereiden kanssa ruokalasta pois, elettiin ysin kevättä. Oli vissiin viimeinen jakso alkamaisillaan ja alko sit muutama uus valinnainen kurssi ja jutusteltiin niistä siinä samalla, kun vedettiin takkeja päälle. Siihen viereen ilmesty yks rinnakkaisluokkalainen poika, joka sitten yhen äkin kysyä täräytti multa, että oonks mä menossa johonkin tiettyyn ryhmään, oisko ollu joku eräilykurssi tai jotain muuta paskaa, mitä mä en todellakaan ollu valinnut. Vastasin asialliseen kysymykseen asiallisesti, että en mä sinne tuu, kun mulla on toi ylimääränen matikka. Se jätkä veti lippiksen päähänsä, huokasi helpotuksesta ja totes, että no hyvä homma, ettet vaan oo samassa kun hän.
Mä seisoin hetken ihan puulla päähän lyötynä, kunnes räjähdin kavereitten kanssa nauramaan ihan täysillä. Mä en oikeasti tuntenu sitä hyypiötä yhtään, tiesin vaan nimen ja sen pikku kylän nimen, missä se asusti. Me ei oltu koskaan juteltu, ei oltu samoilla tunneilla, ei yhtikäs mitään. Mitä pahaa mä olin hänelle tehty, että sen tarvis sanoa mulle noin? Vaikka mä sillä hetkellä nauroin, niin kyllä se kommentti koski. Se koski ihan hirveän paljon. Johtunee siitä, että vielä tänäkin päivänä muistan sen hetken.
Musta ois aika jännä ihan oikeesti tietää, että millä perusteilla se mustalaisen näkönen poika oli musta sitä mieltä, mitä anto ymmärtää. Mikä anto sille oikeuden sanoa mulle niin pahasti? Tai no, pahasti ja pahasti. On mulle toki pahempiakin huudeltu sillon yläasteaikoina. Täytyy vaan sanoa, että kun oli kasvattanu kuorensa tosi kovaksi ja paksuksi, niin joku huorittelu sattui paljon vähemmän, kun tommonen jälkikommentti ystävällisesti esitettyyn kysymykseen.
Mä kelasin jälkeenpäin, että piikitän joku kerta sille jätkälle takasin jotain vähintään yhtä ilkeetä, sitä mä hyvin paljon yläasteella harrastin. Jos mulle sanottiin pahasti, tykitin takasin vähintään yhtä pahasti. Tai vastaavasti olin sillä hetkellä hiljaa, mutta kun katsoin hetkeni tulleen niin piikitin takasin ehkä vielä jotain astetta ilkeämpää. Siks mua varmaan muutamat niin vittumaisena ämmänä pitikin. Mutta niin metsä vastaa, kuin sinne huudetaan.
Sitä jätkää mä pidin vaan säälittävänä. Se oli semmonen surkea tapaus, mikä kulki metrohousuissa ja pilottitakissa ja luuli olevansa varmaan maailman kovin kundi. Todellisuudessa sillä ei koskaan ollu tyttöystävää, enkä mä tiedä, oliko sillä oikein kavereitakaan. Yläasteen jälkeen mä en ole enää koskaan törmännyt siihen heppuun, enkä enää tiedä, vaikka ei olis hengissäkään. Kai se on, olis kai siitä jotain juttuja liikkunu, jos ei olis. Silloin mä katsoin olevani niin paljon semmosen ääliön yläpuolella, etten jaksanu tuhlata energiaani moiseen, mulla oli tärkeämpääkin ajateltavaa.
Vasta näin monen vuoden jälkeen mä jaksoin luoda sille vatipäälle näinkin paljon ajatuksia, että viitsin kirjoittaa siitä kokonaisen postauksen. Omalla tavallani mä tahtoisin tietää, mitä sille oikeasti nykyään kuuluu. Onko se kasvanu fiksuksi aikuiseksi, saanu itselleen koulutuksen, työn ja jopa perheen. Olis hauska kysyä, että muistatko mua vielä ja että mitä kuuluu. Omalla kierolla tavallani mä myös haluaisin kysyä, että teinkö mä sulle joskus jotain pahaa. Kun eihän me oikeasti edes tunnettu yhtään tippaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti