Kävin tänään Lidlissä ekaa kertaa herra ties mitenkä pitkään aikaan. Vähän kyllä meinasi suorastaan jännittää, kun himoitsin tortilloja ja sain lidlissä hyvän tovin seikkailla, että löysin kaiken tarvittavan.
Mutta voi härrendyydelis, mitä mä rehulaarilta löysinkään! Siis voi pyhä lehmä sentään. Mä näin varmaan maailman kauneimman pojan. Tai okei, oli se jo varmaan mies, kun sillä oli semmonen sinertävä sänki leuan ympärillä. Mielestäni naamioiduin erittäin hyvin vertailemaan ja tutkimaan eri tomaatteja, mutta todellisuudessa kyyläsin suu auki sitä kävelevää mestariteosta. Skannasin sen tapauksen verkkokalvoilleni ja kun olin vahtinut tarpeeksi, pyyhin kuolat suupielestäni ja läksin jatkamaan matkaa. Kävelin sen pojun ohi ja sitten käännyin kuin ohimennen tutkimaan erilaisia olutmerkkejä ja tsekkasin samalla, että minkälainen berberi sillä herkkupalalla oli. Juu, kannatti kyllä kääntyä.
Kassajonoon vaappuessani mä heitin koriin vielä muffinsseja. Hyvästi laihis, eiköhän tässä ole sikailtu jo ne kilot takaisin, mitkä ehkä ehti kadota, kun elin niukalla linjalla mässäilyn suhteen. Samalla tunsin taas kerran itteni ihan vanhaksi likaiseksi tädiksi, se poika oli ehkä hikiseen joku kaksikymppinen. Juu, olihan se ainakin aikuinen (tai sellaiseksi luettava), mutta siitä huolimatta. Mutta voi hyvänen aika, jos minun silmiini sattuu joku köyhän naisen versio Bill Kaulitzista, niin saa poju painaa karkuun jos baarissa sattuu tulemaan vastaan.
Mä muuten totesin tänä aamuna, että kannattais varmaan useammin mennä illalla seittemältä nukkumaan, jos aamulla soi kello kuudelta. Ei, en hypännyt sängystä jänöjussin ripeydellä ylös, mutta ei ainakaan ollu niin lamauttava väsymys, kun normaalisti on! Vielä kehtasin illalla kuuden aikaan miettiä, että mahtaiskohan riittää unta aamuun asti, jos nyt pistän nukkuu. Kyllä muuten riitti! Ja ois varmaan vielä parisen tuntia riittäny. Sillä asialla on ehkä jotain tekemistä unen riittämisen kanssa, että lauantaiaamuna kompuroin Main kanssa nukkumaan kuuden maissa. Ylös noustiin puolikymmenen aikaan ja siinäkin muutaman hassun tunnin aikana tuli kyllä heräiltyä ja nukuttua enemmän ja vähemmän huonosti. Se oli kyllä jo iso voitto, kun ei tarvinnu Main miehelle kiljua, että pysäytä tää auto, että mää pääsen tienposkeen voimaan pahoin, kummitytyn ja tämän isoveljen killittäessä takapenkillä.
Lisäksi noi purjoiluperformanssidarrat vetää mehut aika rajusti pois. Raapi kyllä napa eilen selkärankaa, kun illalla lopulta uskalsi varovasti vetää leivän naamariinsa. Oli voittajafiilis, kun se ruoka jopa pysyi sisällä. Uni ei kyllä maistunu päivällä, yritin kolmen aikaan pistää tunnin päikkäreille, heräsin 20 minuuttia myöhemmin ja se siitä sitten. Onneksi illalla sammuin, kuin saunatonttu ja aamulla olin kuin uusi ihminen.
Mä olen tänään ollu jotenkin ihan hepulissa. Lauantai oli kyllä niin huippu ilta, naurattaa edelleenkin kaikki se koheltaminen. Vaikka ei me kyllä Main kanssa nyt edes niin pahasti kohellettu, mitä kohellettiin kaks viikkoa sitten Marken ollessa mukana. Mulla on kyllä se ilta niin täynnä mustia aukkoja, ettei mitään rajaa!
Että nyt pitäs vissiin vähän saada juhlaputkea poikki. Ihan oikeesti, ei kestä kroppa, luonne eikä kukkaro, jos jatkan samalla vauhdilla eteenpäin. Vappua mä vietänkin muuten ihan huippu merkeissä, kun lähden kotipuoleen neljän päivän vapaan kunniaksi! Mä jo eilen kiemurtelin tuskissani, kun oli niin järjetön ikävä Neppulaa. Enää kaksi viikkoa, sitten minä menen kotiin, tilaan äitiltä munkkia ja simaata ja lellittelen Neppulan ihan pilalle. En malta odottaa.
1 kommentti:
Lähetä kommentti