Meinasi tulla vähän paska fiilis, kun soitin Isännälle mäkättävänä akkana, että missäs oot, kun et oo kotiin vielä ilmestyny. Mie olin ihan varma, että se istuu jossain pubissa ja tulee kotiin kaljalta haisten ja ristiaskelilla. Nolotti aika hirveästi, kun ukkorakas vastasi ruokakaupasta puhelimeen. Se oli ensin ollut puoli viiteen asti töissä, tullut sen jälkeen bussilla Prismalle ja sieltä kotiin.
Harvoin minä kyllä tuon perään soittelen, tuo vielä vähemmän minun perääni. Tässä on vain se, että joskus tuolla meinaa viskata tuo pubissa istuminen sille linjalle, että ottaa yhden liikaa ja minä en tosiaankaan jaksa pitkän työpäivän jälkeen katsella tässä humalaista ukkoa. Otanhan minä toki itekin, mutta harvemmin ilmestyn laitamyötäisessä kotiin (koska yleensä majailen silloin Marken nurkissa) tai sitten tulen siinä vaiheessa yötä kotiin, että valomerkki on välähtänyt ja täällä rojahdan suoraan sänkyyn.
Mulle on niin moni ihminen kummastellu sitä, kun minä saan mennä ja tulla ja olla ihan niin paljon, kuin itse haluan. Meidän suhteessa pelaa luottamus ja se, että kun minä tiedän, että tuota miestä ei kiinnosta ravata kaikissa niissä kekkereissä, missä minä ravaan, niin olkoon sitten kotona. Kunhan minun ei tarvitse tässä kaksiossa kökkiä sen kanssa ihan vaan siitä syystä, kun häntä ei huvita lähteä.
Tämä kaikki ehkä juontaa juurensa jo niiltä ajoilta, kun me on marraskuussa 2003 lyöttäydytty kimppaan. Minä olin silloin 17 ja asuin vielä kotona, 600 kilometrin päässä täältä. Puoltoista vuotta elettiin niin, sitten minä muutin tänne Isännän nurkkiin sen jälkeen, kun olin kirjoittanut ylioppilaaksi. Pääsin amikseen, luin ihteni lähihoitajaksi, sain kavereita, menin töihin ja niin edelleen. Eihän tämä meidän elämä mitään rakkaudentunnustusten täytteistä ruusuilla tanssimista ole, mutta kelpaa meille molemmille näin. Kummankin on hyvä olla.
Kuulostaa varmaan hirveältä, mutta yhden isomman kriisin jälkeen minä olen myös sinut sen asian kanssa, että jos tämä ei toimi, niin väkisellä ei aleta toisiaan katselemaan. Sitten pannaan kattilat jakoon ja erotaan, ei kai se enää mikään häpeätahra tässä yhteiskunnassa ole. Varmasti se sattuisi, mutta sattuu sekin, jos pitemmän päälle yrittää, eikä se auta mitään.
Siitä on kohta kahdeksan vuotta, kun toukokuussa minulla ei alkanutkaan niitä kuukauden suosittuja päiviä kuulumaan. Mä muistan vieläkin sen tunteen, kun kädet vapisten ja hirveässä paniikissa tuijotin sitä valkoista tikkua, mihin oli ilmestynyt kaksi sinistä viivaa. Hysteerisesti itkien soitin Isännälle, että nyt on tainnut sattua pikku vahinko.
Älä rakaspieni itke. Eihän tää maailmanloppu ole. Kyllä mä pidän huolen susta. Susta ja siitä vauvasta, onhan se meidän vauva!
Niillä sanoilla tuo sai minut rauhoittumaan ja aloin varovasti pohtia, että mites nyt sitten tästä eteenpäin. Onneksi en kovin pitkälle ehtinyt asiaa miettimään tai edes kertomaan kellekään, kun se kaikki loppui jo ennen, kuin oli edes ehtinyt kunnolla alkaa. Ehkä kaikella on tarkoituksensa, mutta kyllä minä välillä mietin, että mitäs jos se raskaus ei olisi mennyt kesken.
Me rysäytettiin avioliiton satamaan sinä samaisena päivänä, kun aika hiton moni muukin suomalainen. Sormuksien sisäpuolelle on kaiverrettu 070707. Sitä ennen minä olin lopettanut itseni myrkyttämisen hormoneilla ja vauva oli tähän talouteen enemmän, kuin tervetullut ja toivottu. Sitä yritettiin ja yritettiin, alettiin oikein tekemällä tekemään lasta. Minun mielessä ei silloin pyörinyt mitään muuta, kuin se vauvavauvavauva. Minä haluan vauvan, minä haluan äidiksi.
Kerran tärppäsi, mutta ei siitäkään sitten mitään tullut. Sen jälkeen minä olin pitkän aikaa henkisesti niin hajalla, että Isäntä pani stopin koko touhulle. Koko lapsihaaveet pantiin joksikin aikaa kokonaan jäihin. Sen jälkeen sovittiin, että vauva saa tulla, jos vaan on tullakseen. Harkittiin jopa koiran hankkimista, että olisi jotain, mihin minä saisin purkaa hoivaviettiäni. Jätettiin kuitenkin hankkimatta, eihän se koira mikään lapsi ole.
Eipä vaan ole lasta tullut. Tällä hetkellä minä elän sellaista elämänvaihetta, että en minä tähän kohtaan välttämättä lasta haluakaan. Ehkä jonain päivänä, jos minulle vaan sellainen suodaan. Jos tärppäisi, niin olisin toki ikionnellinen ja niin kiitollinen siitä ihmeestä, kun vaan ihminen olla voi. Alkuun pelotti, että nostaako Silin raskaus kaiken sen koetun tuskan ja ahdistuksen pintaan, mutta onneksi niin ei käynyt. Main ensimmäinen raskaus oli minulle kovempaakin kovempi pala, oli kamalan vaikea koittaa olla onnellinen ystävän puolesta, kun se sai kerrasta sen, mitä meillä oli oikein tekemällä tehty ja yritetty, ja kaikki ne yritykset päättyi pettymykseen kuukaudesta toiseen.
Tästä syystä minä näen punaista siinä kohtaa, kun joku tuhahtaa minulle että kyllä sinä sitten ymmärrät, kunhan itse alat niitä lapsia tekemään. Perkele, niitä lapsia ei tehdä. Niitä saadaan. Jokainen lapsi on lahja ja sen saaneen kuuluu olla siitä kiitollinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti