Mä halusin kakarana aina perustaa bändin. Suunnittelin usein, että mikä olis mun bändin nimi, minkälaisia biisejä soitettais ja millä kokoonpanolla. Nimenomaan, bändihän olis ollu minun, minä olisin ollu se pomo. Ala-asteella yks musiikinvihko oli kirjotettu puolilleen erilaisia nimivaihtoehtoja. Harmi, kun en enää muista niistä yhtäkään. Bändihaaveita ja suunnitelmia toki rajotti hyvin paljon se, että mun kaveripiiristäni yksikään ei osannut soittaa yhtikäs mitään. Mä ite soitan oikein lahjakkaasti suutani, mutta siihen se jääkin.
Mun roolinihan siinä bändissä olisi totta kai ollu se solisti. Mä olen aina tykänny laulaa ja on sitä joskus tullu laulaa loilotettua ihan ihmistenilmoillakin jotain. Omissa häissäni mä lauloin viimeksi, nykyään en kyllä kestä kattoa sitä videoo, mikä siitä touhusta on kuvattu. Siis en mä niin huonosti vedä, että kuulijoilta tulis veri korvista, mutta oon aika itsekriittinen oman laulamiseni suhteen.
Ei mussa kyllä mitään idolsainesta ole, en mä niin hyvä ole. Toki olen mä joskus aikasempina vuosina koelauluja kattoessani todennu, että en mä myöskään ihan paskimmasta päässä ois siinä skabassa ollu, vaikka en mä nyt olis liputtanu myöskään oman jatkoon pääsemiseni suhteen. Selvinpäin mua ei ihan heti saa laulamaan. Joskus töissä oon musiikin tunnilla laulattanu muksuja, kun opettajalla oli ääni pois. Lapset oli monta viikkoa ihan innoissaan, että Aino laulo meille! Samoten joskus on pyydetty ristiäisissä tai häissä laulamaan, mutta oon kieltäytyny kohteliaasti. Toki olis ollu hienoa laulaa Silin ja BigBron häissä, mutta se olis menny parkumiseksi kuitenkin, niin skippasin.
Karaokesta mä tykkään. Silleen sopivassa pierussa, kun se jännitys häviää niin mikäpä sen kivempaa. Samoten mä rääkkään ystäviäni illanistujaisissa, jos pelataan singstaria porukalla. En mä tietenkään kokonaan mikkejä omi, mutta tykkään siitä laulamisesta kuitenkin.
Kyllä mä vielä tänäkin päivänä salaa haaveilen siitä, minkälaista olis päästä jollekin isolle lavalle esiintymään suurena starana. Mä tahtoisin tuntea sen fiiliksen, kun musa lähtee soimaan ja intron aikana minä juoksen lavalle mikin eteen. Kuinka ihmismeri huutais, valot välkkyis ja katsojat laulais mukana. Minä olisin sen kaiken keskipiste. Mulla ei ole koskaan ollut mitenkään vaatimattomat unelmat, eikä ole tämänkään asian suhteen.
Hyvähän se on haaveilla, todellisuudessa mä paskantaisin housuuni, jos tarviis alkaa satapäisen yleisön edessä esiintymään. Mä en todellakaan ole niin hyvä, että voisin ihan pokkana vetää selvinpäin edes kymmenen ihmisen edessä. Mä en kestäisi sitä häpeää, jos kaikki menis pieleen ja pääsisin samantien maailman hirveimpien laulajien kanssa samaan klubiin.
Mä oon kyllä ihan tyytyväinen, että sitä itsekritiikkiä löytyy. Okei, tunnustan olevani yksi niistä paskoista ihmisistä, jotka kyylää jostain youtubesta jonkun tekemiä lauluvideoita, samalla nauraen maha kippurassa, että miten toi oikeesti kehtaa? Raiskaa jonkun tunnetun biisin, kun vonkuu sen kameran edessä ihan päin persettä. Yleensä ne naurattaa, mutta on kyllä tullu aika hirveetä myötähäpeetäkin koettua. Semmosessa kohtaa pistää miettimään, että eikö nuilla ihmisillä ole ketään, joka kertoisi, että älä kiltti tee noin, älä nolaa itteesi.
Ite ainakin loukkaantusin enempi siitä, että kaverit antais mun munata itteni, kun että oisivat sanonu, että no kuule tuota, jospa harjottelisit vielä.
Joulunalla joulujuhlaharkoissa muksut ei meinannu muistaa yhen laulun sanoja, mikä niitten piti esittää. Mun piti sitten laulaa alkua, että oli jotain, mistä lapset sai sitten kiinni. Yksi murunen sitten jälkeenpäin kysykin multa, että Miksi sä olet tullu tänne töihin, miks sä et oo alkanu laulajaksi?
Niin. Kunpa se olisikin niin helppoa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti