Ainon keittiössä

Eilen pikku rapulan kynsissä minun alkoi illalla tehä ihan järjettömästi mieli borssikeittoa. Mä en ole syönyt sitä aikoihin, enkä ikinä tehny mokomaa soppaa ite. Siitä huolimatta, oli pakko alkaa illalla kännykällä vielä sängystä käsin googlaamaan ohjetta, että oisko sitä hirveän vaikeeta tehä. Isännän mukaan se on "ihan helppoa ruokaa", eikä se ohjekkaan kamalan hankalalta näyttänyt. 

Tänään mä töissä tulostin sen samaisen ohjeen. Juurikin tuon kyseisen ohjeen mä valitsin sen takia, että nimenä oli helppo borssikeitto. Eli ehkäpä munkin kaltainen poropeukalo saa siitä ihan syötävää huttua aikaiseksi... 

Mä kävin kaupassa ja taputin itteäni henkisesti selkään, mä ostin seittemällä eurolla ruokaa ainakin loppuviikoksi. Isäntä kahto kyllä pitkään, kun mä tulin intoa puhkuen kotiin ja aloin purkaa kauppakassia. Se vaan rykäisi ja totesi, että saan kyllä tasan tiskata ite joka ikisen kipon ja kupon, jonka tossa touhussa sotken. 

Mä lähdin liikkeelle siitä, että varastin töistä muutamat kumihanskat, kun tarkotus oli puleerata punajuurien kanssa. Minä, joka oon oikeasti vaaraksi itselleni ja muille, jos pääsen keittiöön koheltamaan, satun omistamaan kaksi erilaista vempelettä, millä pitäisi saada aikaan jos jonkinlaista raastetta. Tässä kohtaa totean, että kissan hännät. Hermot meni ja pahasti, kun kaalisilppua oli joka paikassa, mutta ei kummallakaan koneella saanu semmosta kivaa raastetta. Nakkasin siis silppuuntuneet kaalit kattilaan ja isommat lehdet lensi roskiin, onneksi siinä kaalinpalassa oli aika pirusti ylimääräistä.

No, kun silppurit ja vempeleet oli todettu turhiksi, niin kaivelin laatikoista äitin isältä perityn vanhan kunnon raastinraudan. Mä olin ensin kuorinut ranteeni kipeiksi kuusi punajuurta ja neljä porkkanaa, sit ne piti vielä raastaa. Mä luulen, että mein koko keittiö ja minä mukaan lukien, on täynnä semmosia pieniä punasia pilkkuja, kun sitä punajuuren litkua lensi raastaessa joka helvetin paikkaan. Porkkanat oli onneksi helpompia. 

Todellakin, mä opin taas kerran, että miksi mä en koskaan ikinä laita mitään muuta ruokaa, kun semmosta, minkä varmasti osaan. Ressitaso oli reippaasti punasen puolella ja kirosin kun turkkilainen väsätessäni sitä ruokaa. Laakerinlehtiä meiltä ei löytyny, mutta oli onneksi tavallista pippuria ja sitä valkoistakin versiota. Meinasi sinne kattilaan päätyä joku chilijauhekin, kun tippu purnukka maustekaapista hellalle. Onneksi ei mennyt rikki.

Lopputulos oli tällä kertaa kyllä erittäin onnistunut. Sitä soppaa tuli tosiaan viiden litran kattila melkein täyteen ja se ihan oikeasti maistu hyvälle! Yllätin siis niin itseni, kuin Isännänkin. Mä luulen, että Isäntä ja Marke piti molemmat käsiä kyynärpäitä myöten ristissä, että ei menis ihan metikköön mun kokkaukseni. Voi sitä kiukuttelun määrää, jos niin olis käyny!

Nyt mun pitäis enää tiskata toi tiskiallas tyhjäksi, mihin ladoin likoamaan kaikki sotkemani astiat. Kuurasin kyllä hellaa ja tiskipöytää aika huolella, toivottavasti multa ei jääny huomaamatta mikään punajuurien vallankumous, tai sit kyllä pääsee itku. Olkoonkin vaikka kuinka niin, että kun mä tällä kertaa onnistuin, se ei todellakaan tarkota sitä, että mä alkasin kokkailemaan enemmänkin. 

Koska olen pessimisti ja totean, että poikkeus vahvistaa säännön.