Tänä aamuna minä heräsin yhteen maailmankaikkeuden hirveimpään aamuun. Kävi nimittäin niin, että raotin silmiäni aamulla ja ulkona alko olla jo valoisaa, ja kun haparoin herätyskellon käpälääni niin olin jo ylhäällä sängystä ja nyhtämässä vaatetta päälle, ennen kuin olin ees kunnolla herännyt loppuun.
Nukuin semmoset 40 minuuttia pommiin. Jos mä olen menossa kahdeksaan töihin, mulla soittaa kello kymmentä vaille kuusi ja kuudelta mä nousen ylös. Tänään mä avasin silmäni 20 vaille seittemän. Seisoin makkarin ovella paita päällä, hammasharja suussa ja kiljuin Isännälle, että nyt ylös ja nyt on kiire ja hätä, mun pitää olla 25 minuutin päästä bussipysäkillä.
Isäntä makasi kaikeassa rauhassa peiton alla ja totesi sieltä kylmän rauhallisesti, että Älä ressaa. Meinasi ne sanat jäädä Isännän viimeiseksi. Että miten helvetissä siinä ollaan ressaamatta, kun ollaan jo valmiiksi melkein tunti normaalista aikataulusta myöhässä? Aamu vaan jatkoi paranemistaan, kun kukaan ei ollut muistanut ottaa illalla ruisleipää sulamaan. Onneksi kaapista löytyi mysliä, mitä kauhoin seisaaltani kitaani ja sen jälkeen mulla oli muutama minuutti aikaa sohia tukkani kuntoon ja meikata itteni ihmisen näköiseksi.
Mä ehdin töihin nipinnapin kahdeksaksi. Sitä ennen mä olin painellut juoksulla bussipysäkille, pysäyttäny ekan kohdalle tulevan bussin ja reissannu sillä kauppatorille. Siellä lisää juoksuaskelia ja omaan bussiin, joka lähti liikkeelle melkein samantien, kun mä pääsin kyytiin. Mä nielin raivonkyyneliä vielä bussissa istuessanikin, mulla oli ihan karmea fiilis.
Mä en kestä yhtään sitä, että mun rutiinit ja aikataulut menee noin rajusti pieleen. Mä vinguin jo Isännälle, että jos mä saisin auton, mutta sen tarvis käydä päivällä omassa työssään asentamassa jotain tietokoneita jossain muussa työpisteessa, joten eipä herunu kulkupeliä. Mä inhoan sitä, että joudun säntäämään töihin tukka petolinnun perseenä, ilman suihkua ja naama jotenkuten kuosiin sudittuna. Koska minähän en lähde töihin niin, että hyppäisin suoraan sängystä housuihini ja menisin.
Iltapäivää kohden kyllä onneksi fiilis parani aika loistavasti. Alko oikeesti nolottaa ihan sikana, kun kiukkusin Isännälle aamulla, kuin vähä järkinen. Ihan kun se nyt sen syytä olis, että minä olin pannu herätyskelloni tunnin liian myöhässä soimaan. Ei se onneksi nokkiinsa ottanu ja aamullakin vaan kuunteli mun ärhentelyni, eikä lähteny mukaan siihen lapsellisuuteen. Sillä tapaa ois pilattu vaan molempien päivä.
Mä jätin eilen iltapäivällä pari hommaa silleen, että mä ehdin väsäämään ne tänäaamuna loppuun, kun meen töihin himppasen ennen kasia. Tekemättä jäi sitten nekin, kun paukoin ovista sisään muutamaa minuuttia ennen kaheksaa. Tässäkin kohtaa taas se, että olisko maailma ihan oikeesti rojahtanu nurinniskoin, jos mä olisin soittanu töihin ja sanonu, että mä myöhästyn nyt vartin. Ei varmaan olis.
Tässä se meikäläisen työmoraali nähdään. Että harvoin minä juoksen, mutta tänä aamuna kyllä juoksin kilpaa kellon kanssa ja ihan pirun lujaa. Sydän hakkasi vielä aamupäivälläkin ja oli koko ajan semmonen tunne, että on kiire ja myöhässä. Kun mä en sitten pääse siitä karmeasta tunteesta irti, mikä pommiin nukkumisesta tulee!
Tänä iltana paan kaks kelloa soimaan ja tarkistan viiteen kertaan, että ne varmasti herättää oikeeseen aikaan. Huomenna on sekin työhaastattelu, voi hyvää päivää ja apua!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti