Mä jatkan edelleenkin sitä samaa rutinaa, mitä oon pitäny jo parina päivänä.
Mä en vieläkään tiedä, sainko mä sen paikan vaiko en.
Tällä hetkellä mä olen niin kurkkuani myöten täynnä kaikkea, varsinkin tota omaa työtäni, että en ihan oikeesti jaksa. Tänään sai verestää muistoja, että minkälaiste se olikaan raahata huutavaa, potkivaa ja riehuvaa lasta puolenväkeen erityisopettajan luokkaan selvittelemään jotain tappelua, jossa on molemmat osapuolet potkinu, hakannu ja repiny. Kumpikaan ei omasta mielestään ollut tehny mitään, toinen vielä syytti mua, että mä en ole tehnyt asian eteen mitään, vaikka juoksulla painoin väliin ja karjuin naama punasena, että nyt irti.
Miten mä oikein viime vuonna jaksoin, kun tää oli joka viikkosta, pahimpina viikkoina jopa useempaan otteeseen. Sit mua raivostuttaa se, miten vanhemmat arvostelee kotona lasten kuullen koulun tapoja. Tulkaa hei kattomaan ite tonne sitä touhua vähäksi aikaa ja arvostelkaa vasta sitten! Samoin vois olla ihan hyvä ottaa asioista selvää muultakin taholta, kun vaan sen lapsen suusta. Kun aika moni lapsi osaa kääntää ne asiat nimenomaan omaksi edukseen.
Luojan kiitos, mä sain tänään niin maailman ihanan viestin. Mai kyseli kuulumisia, sitten hetken päästä se tiedusteli, että lähtisinkö mä lauantaina ulos sen ja Virtasen kanssa. No että lähdenkö, totta helvetissä lähden! Mitä sillä on väliä, että oon ihan persaukeinen ja juhlin ehkä luotolla koko illan. En jaksa murehtia. Mä joko juhlin uutta virkaani silloin, tai vedän tuikun murheeseen. Ehkä jopa kaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti