Havuja perkele!

Tänään totesin taas, että hiihto on yksi maailmankaikkeuden hirvein talviurheilulaji. Ite seisoin kyllä tyylikkäästi lenkkarit jalassa, kun muksut hiihti pellolla edestakasin ja kiipesi semmosta pikku kumparetta ylös ja laskivat alas, mutta se inhon tunne kyllä heräsi siitä huolimatta. Lisäksi tunsin suurta myötätuntoa sitä onnetonta kohtaan, joka kompuroi sitä kumparetta ylös viis kertaa sen ajan, kun muut. Kolmannen mahalaskun jälkeen minä pukkasin takapuolesta, että tämä tuleva latujen kuningas sai edes kerran hiihtää sen pikkumäen alaspäinkin.

Minä en oo ikinä tykänny hiihtämisestä. Kakarana paiskattiin usein sukset jalkaan ja painuttiin koko perhe ladulle, jo silloin minä mietin, että mikähän tässä niin kovin kivaa on. Ala-asteella opettaja oli tyyppi, joka rakasti hiihtämistä ja kilpahiihto oli ainut kunnioitettava liikuntamuoto. Ei se merkannut mitään, jos joku harrasti jääkiekkoa monena iltana viikossa ja toinen juoksi tanssitunneilla yhtä monta iltaa. Hiihto se oli sitä tosimiestan ja -naisten hommaa, eikä mikään muu.

Hiihtokisat oli yksi painajaispäivä. Se oli ensimmäinen urheilulaji, missä minä en ollutkaan se paras ja ykkönen. Verenmaku suussa painettiin pitkin mehtiä, kaatua ei passannut ja vaikka mikä olisi ollut, niin matkaa oli jatkettava. Ja mitä siitä riemusta sai, hikisen lusikan. Oon mäki joskus mokoman ansainnu, taitaa nykysin olla jossain äitin romuaarteitten joukossa. On tainnu sekin kapistus joskus ollu lähellä lentää ikkunasta harakoille komeessa kaaressa, mutta äitiliini ehtiny aina väliin viime hetkillä.

Kun mä en yksinkertaisesti tajua, että mikä siinä touhussa on kivaa. Sukset menee ristiin ja sauvat solmuun, jos voitelut ei oo kohdallaan niin ylämäessä tuli melkein itku. Hyvin äkkiä löysi ihtensä mahaltaan ladulta, sauvat solmussa kropan alla ja polvet kummallisesti mutkilla niitten suksien takia. Siinä kun koitti koota itseään jaloilleen, niin äkkiä oli valunu takasin sinne mäen alle. Eipä oo kerta eikä kaksi, kun pikku-Aino viskeli sukset jalastaan ja käveli mäet ylös. Tai sitten istu siellä mäessä hyvän tovin mököttämässä ja käveli sen jälkeen koko loppumatkan viskellen suksia edellään. Alamäissä sitten vauhti kasvo niin hurjaksi, että ladulta karkasi hurjassa vauhdissa pöpelikköön niin, että rytinä kävi.

Tarviiko sit ees kertoa, että jos sitä luistoa oli liian vähän? Vitutti siinäki kohtaa pientä ihmistä aika hirveesti. Lukiossa paiskasin sukset nurkkaan sen jälkeen, kun olin ensin hiihtäny 25 kilometriä, että sain hikiset viisi tuntia liikunnasta vapaaksi. Omia suksiahan mulle ei toki ala-asteen jälkeen ostettu, kun mä ilmotin polttavani mokomat rakkineet samantien. Viime talvena kävin pariin otteeseen suksilla ekaa kertaa ööö... Seittemään tai kaheksaan vuoteen? Iskän kans kyllä joku talvi käytiin hiihtelee, se oli ihan jees, kun mentiin suht tasasella maalla ja mun vauhtia. Eli törkeen hitaasti.

Mä olen kyllä nykyään semmonen sohvaperuna ja penkki(tai makuuhuone)urhelija, että kukaan ei ylläty tästä mun hiihtoinhostani. Ei siinä mitään, mutta mä olen vihannut sitä jo silloin, kun olin muissa urheilulajeissa yks parhaista mein koulussa. Ihan turhaa kidutusta mun mielestäni, yök. Exä harrasti aikoinaan kilpahiihtoa ja se oli sitä mieltä, että mä olin yks maailman suurin idiootti, kun en tajunnut mokoman lajin riemuja. Sattuneesta syystä ei koskaan käyty yhdessä hiihtämässä, kun mä en tosiaan suostunut edet harkitsemaan, että olisin lähteny sivakoimaan samaa vauhtia sen kanssa.

Että havuja vaan, perkele.