Mä vietin tänään laatuaikaa iskän ja velipoikien kanssa. Okei, mukana oli myös yksi lapsuuden leikkikaveri, josta on kanssa kasvanu jo raavas poikamies. En kyllä ymmärrä syytä, luulis, että sillä ulkonäöllä ja olemuksella sais viskellä enimpiä ottajia alta pois.
Joka tapauksessa. Mä olin tänään ampumassa. Okei, paikkana toimi eko aims-rata, että ei kenenkään tarvinnu väistellä mun räiskimiä virheluoteja, mutta ampumassa kuitenkin. Edellisen kerran mä olen ollu tuolla samassa paikassa mäikämässä varmaan reilu kymmenen vuotta sitten. Silloin mä juoksin iskän mukana joka helvetin ammunnoissa mukana, oli kyseessä sitten ilmakivääriammunnat tai eko aimsit.
Mä olen ollu joku kymmenen vanha, kun sain ekaa kertaa kokeilla ilmakolla ampumista. Muutaman yrityksen jälkeen maalina toiminu maitopurkki otti osumaa ja mun mielessä sytty samantien ajatus, että tää on muuten kivaa. Muutamia vuosia myöhemmin mä viihdyin yksinäni pitkiäkin aikoja mettän reunassa, seuranani ilmakivääri ja rasiallinen panoksia.
Joskus esimurkkuna iskä esitti mulle, että lähtisin sen mukaan metsästysseuran ammuntoihin. Erä oli just hommannu seuralle uuden ilmakon ja tokihan sitä piti päästä testaamaan. Mä muistan vieläkin, mitenkä yks vanha eräkävijä lättäsi sen ilmakiväärin vähä naureskellen mun käsiini, että no Kokeilehan tyttö. Ammu pöytää vasten, jos et jaksa pidellä.
Voi hitto, että mua jännitti. Ympärillä seisoskeli useampiki ukkeli ja muutama samaa ikäluokkaa oleva jannu, ja mun piti ampua. Mä otin itteäni henkisesti niskasta kiinni, sylkäsin pitkän räkäsyljen ja nostin sen ilmakon olalle. Kymmenen laukausta. Mä ampua räikyttelin siihen maalitauluun pelkkiä ysejä ja kymppejä. Iskän ilme oli jotain niin ylpeetä, kun mä laskin aseen edessäni olevalle pöydälle ja lähdin hakemaan sitä ammuntaulua. Oli muuten hiljasia ukkoja ympärillä, mä olin todellaki näyttäny niille, että mistä kana kusee. Tai mistä tyttö ampuu.
En mä kuitenkaan sitten koskaan vieny sitä harrastusta sen pidemmälle, kävin vaan metästysseuran järjestämissä ammunnoissa huvikseni. Mä en edes ollut seuran jäsen, että en mä tiedä, oisko mulla ollu sinne oikeasti edes mitään asiaa. Eivät vaan viittineet poiskaan ajaa. Joidenkin isien naamasta kyllä näki, että vitutti ja rankasti, kun mä ammuin paremmin kun heidän poikansa. Kovasti mua koitettiin saada piirin puulaakikisoihin ampumaan, ois oma seura saanu pirusti mainosta siinä, kun ois ollu teini-ikänen tyttö siellä pitämässä sitä pyssyä.
Yhtään itteeni liikoja kehumatta, jälkeenpäin aina laskeskelin niitä parhaiden nuorien ampumia tuloksia ja olisin ylettäny helpostikin kolmen parhaan joukkoon. Miksi mä olin niin idiootti, etten lähteny?
On kyllä kymmenessä vuodessa taidot päässy ruostumaan. Mä ammuskelin eka täysiä huteja, ei puhettakaan, että olisin osunu liikkuvaan kuvaan. Nuorempana mä olin niissäkin ihan jees, vaikka en kuitenkaan parhaimpia. Ammunta on ollu yks semmonen urheilulaji, missä mä olen aina ollu kiistatta paras omanikästeni seurassa.
Kyllä siinä sitten vähän vanhat taidot alko palautumaan, kun oli muutaman kymmenen laukausta eka ammuskellu huteja ja alle vitosen osumia, mutta en mä enää ylettänyt niihin lukemiin, mihin nuorena pääsin. Viimesellä kerralla mä sain kymmenellä laukauksella viisi ysiä, kolme kakkosta ja kaksi hutia. Sillä hetkellä tunsin itteni kyllä taas melkein mestariksi.
Hassua muuten, että mua ei oo metsästäminen koskaan kiinnostanu paskan vertaa, vaikka tässä perheessä sitä on harrastettu kauan ja hartaasti. Aseitakin meiltä on löytyny aina, haulikolla mä olen ampunu kerran. Se oli samalla eka ja vika kerta, potkasi niin vitusti että oli olkapää kauan mustana sen kokemuksen jälkeen.
Äsken seisoskelin pihalla tupakalla ja kattelin tähtiä. Mua hymyilytti ajatus, että tuossako mun elämäni olisi, jos mä olisin jääny tänne? Olisinko mä jatkanu sitä harrastustani ja ehkä jossain vaiheessa viittiny yrittää sitä kilpailemistakin. Mä en koskaan nuorena tahtonu kilpailla, koska se ampuminen oli mulle vaan mukava harrastus, mistä mä pidin. Mä en halunnut tehdä siitä kilpailemalla pakkopullaa, missä mun on pakko pärjätä. Mun oli pakko pärjätä muutenkin, koska mulla oli ihan järjettömän suuri tarve näyttää muille, että mä en todellakaan ole mikään tyhjänpäivänen muija. Sitä en tiijä, että olisiko siihen voinut käyttää jotenkin muuta keinoa, mutta mä koin ampumisen kaikkein helpoimmaksi.
Tulin, näin ja ammuin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti