Hiljaisuus humisee korvissa

Olohuoneen kello raksuttaa niin kovaa, että on pakko laittaa radio päälle tai tuun muuten hulluksi. Se kello on äitin isältä saatu perintökello ja kun suku on muutenkin vähän sukkelansorttista, niin kellokin on samanlainen. Edistaa jatkuvasti, nytkin se on yli puoli tuntia edellä.

Radiossa on joku paikalliskanava, kohdistettu ehkä vähän iäkkäämmille kuuntelijoille, kuin minä. Mun tekis mieli lätkästä sekin kiinni, mutta toi hirveä TIK TAK TIK TAK saa mut muuten hulluksi. 

Lisäksi täällä on niin hiljaista. Mä tulisin varmaan ihan oikeasti hulluksi, jos asuisin täällä. Äsken tein lumitöitä ulkona, ja ainut ääni mitä mä kuulin, oli mun oma yksinpuhelu, mitä mä kävin itseni kanssa tossa pihalla. Että miksikö, no vittu siksi kun mun pää hajoaa siihen hiljaisuuteen! Etenkin talvella se on täällä keskellä ei mitään ihan kamalaa. Kun seisoo pihalla yksinään ja vaikka kuin kuuntelee, niin ei kuulu edes koiran haukkumista mistään suunnasta kylää. 

Kun muumeissa Muumipeikko heräsi kesken talven talviuniltaan ja lähti ulos, niin se hämmästeli sitä, kun joka paikassa on niin hiljaista. Mä pystyin niin samaistumaan Muumipeikkoon siinä! Tänä aamuna kun ensin olin yksinäni hoidellu aamutoimet tässä sisällä ja lähdin aamuröökille, niin oli pakko houkutella kissa mukaansa sinne ja jutella sille samalla. Mun pää hajoaa siitä äänettömyydestä. Että olenko säälittävä vai säälittävä, kun meen kissan kanssa tupakalle.

Nyt mä odottelen, että tulis päivän kohokohta ja posti saapuis. Sen jälkeen mä vedän rytkyt niskaan ja taivallan ton tuulen ja tuiskun läpi naapuriin pakoon tätä hiljaisuutta, Sil ja Neppula ainakin pitää jotain ääntä mun kanssani. 

Mietin muuten äsken, että minkähän takia mä täällä vaivaudun edes laittamaan tukkaa tai sutimaan maalia naamaani, eihän mua kuitenkaan kukaan näe. Tai no siis oma porukka tässä, mutta ne nyt näkee mut täysin räjähtäneenä usein muutenkin, niin miksi ihmeessä vaivautua? Tekis varmaan mun pattinaamalle taas ihan hyvää olla vähän aikaa kokonaan ilman meikkiä. Vaan kun en minä halua. Eihän sitä koskaan tiedä, vaikka sattuisi tulemaan äkkilähtö maitokauppaan tai johonkin, niin näytänpähän ainakin ihmiseltä.

Turussa mä voin ihan hyvin marssia meidän Prismaan pipo päässä ja ilman meikkiä, jalassa pierukollarit ja lenkkarit. Täällä mä en vois kuvitellakaan tekeväni niin. Turussa mua ei kukaan tunne, niin ihan sama, että millä oikeasti näytän. Täällä piirit on niin pienet, että aina tulee joku tuttu vastaan. Mä suorastaan kauhistun ajatuksesta, että joku tuttava näkis mut ihan seinästärevästynä ja pääsisi sitten juoruilemaan pitkin kyliä, että kylläpäs se Aino on muuttunu ryytyneen näköseksi.

Ainakin mä voin yrittää antaa semmosen kuvan, että oon yhtä nuori ja nätti, kuin täältä maailmalle lähtiessänikin.